Ruuhkaa ja vuosia

Jokaisella vanhemmalla on kokemuksia lääkärikäynneistä lapsen kanssa. Sinne marssitaan pienen käärön, taaperon, tahtovan tappuran, pikkukoululaisen, vähän isomman koululaisen ja lopulta teinin kanssa. Välillä lääkäristä tullaan pois reseptin tai hoito-ohjeen kanssa tyytyväisenä siitä, että oli tajunnut viedä sen pilttinsä oikeaan aikaan tutkittavaksi. Välillä tulee myös muunlaisia käyntejä. Meidän perhe on vahvasti kunnostautunut noissa muunlaisissa käynneissä.  Välillä on äärettömän vaikea arvioida, kannattaako sitä lapsostaan lähteä raahaamaan lääkäriin vai odottaa vielä. Kerran jos toisenkin sitä on saanut kuulla, että "on vain perusnuhaa, se lähtee ihan vain sairastamalla". Viestitetään vahvasti, että koitapa tumpelovanhempi nyt lopettaa nämä turhat lääkärissäramppaamiset ja anna lapsen sairastaa rauhassa kotona. Tällöin tumpelovanhempi häpeää asiaankuuluvasti ja poistuu nöyränä vastaanotolta.  Erityisen hohdokas tumpelovanhempikokemus meillä oli lasten ollessa pienempiä....

 Korona-aikaan juhliminen on oma taiteenlajinsa. Varsinkin silloin, kun nuhaa ja yskää pukkaa. Kasivee sai nuhan viikonloppuna ja minä muutaman päivän jälkijunassa. Pääsimme viettämään äiti-tytär -aikaa näytteenotossa. Ihanaa, niin ihanaa.  Kun samalle viikolle osuu 11-veen nimpparit, ei kovin suuria muistamisia ole luvassa, negatiivisista tuloksista huolimatta. Niin monta tarinaa on lukenut useasta negatiivisesta tuloksesta ennen kuin korona sitten löytyykin, niin ei viitsi riskeerata huseeraamalla ihmisten ilmoilla. Eikä sitä pelkkää nuhaakaan ole nyt mukava saada. Jokainen uusi flunssa kuormittaa näytteenottoa ja terveydenhuoltoa.  Mummut ja papat halusivat kuitenkin käydä ovella tuomassa lahjansa, mikä oli ihanaa nimpparisankaria ajatellen. Lupasin avata oven, mutten päästää sisälle. En halua olla se, joka jonkun taudin tartuttaa isovanhempiin.  Miehen vanhemmat soittivat jo edellisenä päivänä varmistaakseen, että pääsevät toimittamaan lahjan oikeana päivänä. Min...

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali. Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päi...

Talvi. Sitä on riittänyt. Lappi oli ihana, mutta en mä halua Lappia tänne. Pysyköön Lapissa, perkule. Mä voin katsella sitä lumipaljoutta nimenomaan Lapissa. Siellä mun ei tarvi kolata sitä. Mä voin kahlata siinä ja ottaa kuvia. Mutta ei tarvi kolata. Täällä mä työntelen sitä samperin sössöä kerta toisensa jälkeen sivuun, ja heti perään taivas repeää ja pudottaa uuden satsin. Talvi. Lopeta. Nyt. Talvi hei, tää on Tampere. Ei nää puut oo tottunu tällaseen! Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa. Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että...

Kuusivee: "Leikitäänkö Shibajukuilla (barbin ja nuken jonkinsorttinen välimalli)?" Ysivee: "Ok." Kuusivee: "Minkä Shibajukun sää haluut?" Ysivee: "Sen, minkä sää haluut." Kuusivee: "Eikun mää haluun sen." Ysivee: "Emmää haluu leikkii muulla kun sillä." Kuusivee:"Mutku mää haluun leikkii sillä!" Tämä on se hetki, milloin äiti-ihminen pyörittelee silmiään ja pohtii, että kyllä silloin omassa lapsuudessa ei tuollaisia riitoja ollut. Ja sama äiti-ihminen toivoo, että oma äiti ei kommentoi tätä julkaisua ja romuta äiti-ihmisen ruusuista kuvaa täydellisistä lapsuuden sisarusleikeistä... 

Minua puree aina ompelukärpänen tasaisin väliajoin. Joskus tämä tasainen väliaika voi lähennellä vuottakin, mutta varmaa on, että jossain vaiheessa se kuitenkin puree. Hyvin tyypillistä on, että syksyisin iskee ompeluinto, kun pihahommat on pakko lopettaa maan jäätyessä.   Kuusiveen silmähommien takia hänellä on päivittäin silmän peittohoito kaksi tuntia päivässä. Tämä aloitettiin jo kolme vuotta sitten. Jo alkuun oli selvää, että minkäänsorttinen silmän päälle liimattava lappu ei tule kysymykseenkään. Hommasta piti saada vähän motivoivampaa ja mielenkiintoisempaa. Niinpä ensin lähdimme googlettamaan silmälappuja. Ei löytynyt mitään. Sitten lähdimme itse askartelemaan lappua. Ensin prototyyppi pahvista, ja sen mukaan ompelua. Ensin kokeilimme kuminauhan kanssa pidettävää. Homma ei pelittänyt ollenkaan. Naru luisui ja lappu oli miten sattuu. Sitten kokeilimme silmälaseihin kiinnitettävää. Keräsimme lelulaatikoista muovilla päällystettyjä rautalankoja ja pujottelimme nii...

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin mä olen aika onnettomuusaltis yksilö. Sellaisella hyvin oudolla tavalla, jossa ei peruskaatumiset ja varpaanlyömiset riitä. Sellaisella tavalla, mitä muistellaan pitkään ja hartaasti lähipiirin toimesta. Mä olen potkaissut nenäni vinoon omalla polvella, jättänyt pääni autonoven väliin, kun olen itse sitä ollut sulkemassa, meinannut tukehtua omaan sylkeeni, ruuvannut ruuvinvääntimellä ruuvin sijasta omaa sormeani ja viimeisimpänä kommelluksena tökännyt nenän limakalvon rikki vaahteralla. Aina sattuu ja tapahtuu jotain. Muistan katselleeni joskus sellaisen elokuvan kuin Darwin Awards. Siinä vakuutustutkija lähti tutkimaan niitä kaikkia tapaturmaisia kuolemia, jotka olivat vakuutusyhtiön tietoon tulleet ja kuulostivat aivan järjettömiltä. Elokuva tuli mieleen eräänä talvisena pakkasaamuna, kun päätin putsata auton lämmitysjohtoa lähimmällä harjalla. Ei sitten tullut mieleen tarkistaa, että mitä materiaalia on harja ja onko lämmitysjohdon toinen p...

Sanotaan, että kamelin selän katkaisee jokin pieni asia. Pöydälle läikkynyt maito, ovenkarmiin lyöty varvas, reikä paidassa. Ihan mitä vain pientä ja mitätöntä. Mutta juuri sen verran, että taakka käy liian suureksi. Mun täytyy sanoa, että tämän kamelin selkä on katkeamispisteessä. En osaa sanoa, onko taakka liian suuri vai selkä liian pieni. Nyt vain tuntuu siltä, että haluaisin mennä metsään ihan yksin, nököttää siellä kannon päässä katsomatta kelloa tai ajattelematta mitään. Olla vaan ja antaa aivojen levätä. Ja miksi metsään? Kahvilassakin voisi olla mukava piiloutua ihmisvilinään. Nurkkapöydässä tuijotella mitään näkemättä. Mutta kun. Nyt näyttää joka helvetin tila olevan uusi mahdollisuus oireille. Kasvosärky, päänsärky, lima nielussa. Viime viikonloppuna kävin Byggmaxissa hakemassa multaa, piipahdin maksamassa sisälle. Jyskytys yltyi kasvoissa ja levisi päähän. Tämän jälkeen menin Hong Kongiin. Kipu pienempi, mutta tunnettavissa erittäin hyvin kuitenkin. Eilen olin kuusiveen k...

Meidän syksy ei ole ollut kovin terve. Neidit ovat poteneet korviaan, yskineet ja olleet räkäisiä. Ja minä en ole kyllä jäänyt jälkeen tässä kisassa. Erotuksena se, että tytöt ovat sairastaneet reiluja räkätauteja. Minä taas en ole ollut juurikaan räkäinen, mutta olen potenut poskionteloita, kurkkukipua, menettänyt ääntäni ja ollut öisin niin tukossa keuhkoista, että kroppa on joutunut käyttämään koko apulihasrepertuaarinsa hengittämiseen. Tämä näkyykin sitten aamuisin, tai enemmänkin tuntuu kun rintakehä ja pallea ovat kuin rekan alle jääneitä. Systemaattinen ja sinnikäs lepäily on auttanut ja nyt alkaa taas muistaa, mitä on virkeähkö olo. Tällä välillä lapsukaiset ovat aloitelleet uutta kierrosta sairastelussa. Neiti kuusivee sairasti korvatulehduksen muutamia viikkoja sitten. Honotus säilyi ja pään kuvissahan löytyi sivulöydöksenä turpeat poskiontelot. Viime viikon lopulla räkäisyys otti taas uusia kierroksia ja kaveriksi tuli kunnon röhinäyskä. Lauantaina päätimme sitten viedä lä...

Lasten ja aikuisten välillä vallitsee selvästi kielimuuri. Se, mitä aikuinen luulee sanovansa, kääntyy lasten korvissa aivan joksikin muuksi. Alla erään legendaarisen väärinymmärryssarjan aamu, jolloin eri kieltä puhuva äiti oli saada aikuisten kielellä hermoromahduksen. Lasten kielellä äiti hermostui ihan yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroituksia. Mitä minä luulen sanovani: "Hae reppu." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Makaa vatsallasi sohvalla ja vietä aamuhetki jalkoja potkutellen." Mitä minä luulen sanovani: "Käy pukemassa huoneessa nopeasti, nyt on kiire." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Mene piirtelemään huoneeseesi kaikessa rauhassa, ei mitään kiirettä." Mitä minä luulen sanovani: "Hae vaatteet sun huoneesta, tarttis pukea äkkiä, ettei myöhästytä." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Kiedo viltti ympärillesi, ota kainaloosi kultainen koristeruusu ja mene peilin eteen tekemään selfienomaisia pose...

Viime perjantai oli SE päivä. Marssimme taas TAYS:n ovista sisään kuusiveen kanssa. Magneettikuviin. Kuusiveetä jännitti kovasti, kun pitää pistää. Itseä jännitti kaikki mahdollinen. Yön pitkinä tunteina kun ehtii pohtia kaikkea mahdollista aivokasvaimista harvinaisiin perinnöllisiin sairauksiin asti. Menimme osastolle ja saimme huoneen. Hoitaja ja hoitajaopiskelija auttavoit ja neuvoivat. Vaatteiden  vaihto, päivän kulun selvittelyä, ja sitten se KAMALA piikki käteen. Onneksi tyttö sai Emlaa käteen ennen pistämistä. Siunattu olkoon se sielu, joka on Emlan kehittänyt. Tosin huutohan siitä tuli joka tapauksessa, kun aika hurjaahan se tuollaisen pienen mielestä on, että aletaan käteen piikkiä työntämään. Mutta menihän se siinä. Reipas oli tyttö kokonaisuudessaan. Sitten taas odottelua. Tyttönen hekumoi jo My Little -ihmisponitalollaan. Olin luvannut palkinnoksi päivästä hartaasti toivotun paketin. Ulkokuoria ihasteltiin ja lupasin, että heti herätessään saa ottaa paketin ja avata...

Meillä on jonkin verran puhuttu uskonnosta. En ole sinänsä pyrkinyt tuputtamaan joitakin tiettyjä ajatuksia, vastannut aina lasten kysyessä sillä tavalla, miten itse uskon. Ja ollaan puhuttu myös muista uskonnoista ja siitä, ettei uskota. Vanhempi tuntuu olevan tällä hetkellä enemmän taipuvainen tälle uskomispuolelle. Nuoremman mielipiteistä en ole vielä ennen tätä päivää saanut selvää kuvaa. Ja sitten tuli ruokapöytäkeskustelu: Kasivee: "Äiti, mikä ikäkausi ihmisen elämässä on lyhin?" Minä: "Kyllä se varmaankin lapsuus tai nuoruus on." Yleistä keskustelua ikäkausista tyttöjen kesken... Kasivee: "Olispa jännää, jos vanhana muuttuis taas lapseksi, eikä tarttis kuolla ollenkaan!" Kuusivee: "Joo! Joku kättelis sua ja humps! Sä olisit vauva taas ja sitten sen pitäis pitää huolta susta, joka kätteli sua!" Kasivee: "Joo! Mut mää en oikeen ymmärrä sitä, millanen se Jumala on siellä taivaassa. Kun eihän se ihminen voi olla, kun se on taivaa...

Kuusiveen kouristuskohtauksesta on aikaa yli kaksi kuukautta. Elokuun alussa pääsimme EEG-tutkimukseen. Tyttö herätettiin neljältä ja vietiin päivällä tutkimukseen. Tavoitteena oli, että nukkuisikin vielä tutkimuksen aikana. Ja nukkuihan se, kun oli puhki. Hyvin siis meni. Lääkäri oli vasta viime viikolla. Siellä selvitettiin, että mitään kummempaa ei EEG:stä löytynyt, jonkinsorttisia viitteitä alttiuteen saada epileptisiä kohtauksia, mutta näitä kuulemma on jopa 10 prosentilla väestöstä, eikä suurimmalle osalle tule koskaan mitään. Ja koska näin pitkään on mennyt ensimmäisestä kohtauksesta, hyvin todennäköistä on, että toista ei tulekaan. Näillä näkymin ei ole siis mitään hälyttävää, eikä epilepsiaa. Ohjeeksi saatiin kertoa tytön kanssa tekemissä oleville, että jos joskus sattuu kouristamaan uudelleen, kannattaa soittaa ambulanssi. Näin sitten olisi toimintamalli valmiina, jos joskus sattuisi uusimaan. Mutta kuulemma hyvin todennäköistä, että ei uusi. Nyt minä olen sitten kerton...

Omasta lapsuudesta on hämäriä muistikuvia, että päättäminen oli vaikeaa. Muistan sen päättämisen tuskan, jos tuli vaikkapa mahdollisuus päästä jonnekin yllättäen. Mitä jos kotona onkin kivempaa sillä aikaa, kun minä olen pois? Mitä jos meille tuleekin vieraita? Mitä jos en pääsekään ajoissa takaisin kotiin? Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Muistan myös selvästi äitini naputtamassa kengänkärjellään maata odottaessaan meikäläisen päätöstä. Jonkinsorttista hermoilua oli havaittavissa äitini habituksessa. Ja nyt minä olen se hiuksia repivä äiti, joka huokailee ja pyörittelee silmiään päättämättömälle jälkikasvulleen. Käsittämättömän vaikeaa on noiden neiti-ihmisten saada päätös aikaiseksi. Jos erehdyn antamaan lapsilleni vaihtoehdon, saan viettää seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuunnellen kannattaako-pohdintoja sellaisella antaumuksella, että kaikista päättäväisinkin ihminen alkaa epäröidä. "Haluatko penaalin eskariin?" "... Kannattaako mun ottaa? Mitä jos se unohtuu e...

Viime viikon loppupuoli meni leppoisissa lomatunnelmissa. Meillä napsahti 15 vuotta täyteen naimisissaoloa, ja mies olikin järkännyt meille yllätykseksi kahdenkeskisen laivaristeilyn. Yllätys oli täydellinen ja reissu ihana. Oli oikeasti aikaa ihan vain olla ja jutella. Ihan kaksistaan. Olla hiljaa vierekkäin, puhua tyhjänpäiväisistä asioista ja sitten niistä tärkeistä. Halata ja olla lähekkäin. Huomata toinen oikeasti. Arjessa kun sitä tuppaa vain kiireellä toimittamaan ne välttämättömät asiat. Nyt oli 24 tuntia aikaa meille. Tyttöjen kanssa juteltiin ennen päivää, että mitä tehtäisiin hääpäivänä. Minä kun en tosiaan tiennyt miehen suunnitelmista mitään. Usein olemme itse hääpäivää juhlistaneet perheen kesken piknikillä tai huvipuistoreissulla. Myöhemmin olemme juhlineet kaksin. Piknikkiä ehdotin tytöille tänäkin vuonna ja lisäsin aikuisten juhlivan päivää kaksin sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa meni kaksi pientä käsiparia kohtuullisen napsakasti puuskaan, ja hyvinkin syyttävästi k...

Ei nää lomamaanantait edelleenkään ole mun juttu. Voisikohan syksyn päiviä tehdä ennakkoon maanantaisin... Tänä maanantaina heräsin seitsemän jälkeen siihen, että mies ponkaisee sängystä ja juoksee hirveätä vauhtia isomman neidin huoneeseen, missä tytöt nukkuvat siskonpedissä (nyt kesälomalla ovat yökyläilleet toistensa huoneissa). Sitten kuulen, kun mies napakasti käskee pienemmän hengittää ja välissä huutaa minua. Minä nousen ylös puoliunessa ja mietin itsekseni, että onpahan outo uni. En enää muista kävelenkö vai juoksenko muun perheen luokse, mutta siinä vaiheessa kun sinne pääsen, pieni neiti seisoo jo, muttei puhu mitään. Tuijottaa vaan hämmentyneenä ja kuolaa valuu suusta. Ja edelleen minä mietin, että eihän tämä oikeasti tapahdu. Sitten otan tytön syliin ja yritän viedä toiseen huoneeseen. Tyttö tarraa ovenkarmeihin, eikä halua siskon luota pois. Isosisko pälyilee peiton alla pelokkaana ja yrittää myös saada selvää, mikä härdelli ympärillä on. Sitten lasken tytön pedille, j...

Meillä on ollut nyt lähes kaksi tuntia rauhallista ja seesteistä. Lapset leikkivät ystävällishenkisesti kirjakielellä keskustellen ilman mesoamista. Koska tapahtui seuraavaa: Isosisko löysi taikahuivin, jonka kautta pikkusisko joutui taikapyörteeseen. Taikapyörre johdatti tytön Ruotsiin aivan samanlaiseen kotiin kuin Suomessakin. Täällä asuu sattumalta aivan samannäköinen ja ikäinen tyttö kuin isosiskokin ja tämän tytön nimi on Lila. Minä, Iia-äiti olen asunut joskus Suomessa, mutta olemme muuttaneet Ruotsiin kun olin lapsi. Lars-isi asuu tässä kodissa myös. Suomen ja Ruotsin eroja ja yhtäläisyyksiä on vertailtu monella eri tapaa ja liputkin on käyty läpi. Täytyy myöntää, että opettaja minussa nosti hieman päätään, kun sivistyneesti keskustelimme ruokapöydässä kaikessa rauhassa. Ja haluan painottaa vielä, että  SIVISTYNEESTI KESKUSTELIMME RUOKAPÖYDÄSSÄ KAIKESSA RAUHASSA. Jos et vielä hoksannut, niin lue edellinen virke uudelleen. Meillä oli siis ruokapöydässä rauhallista. Ja ru...

On päiviä, ja sitten on pitkiä päiviä. Ja sitten on vielä helvetin piinallisia ja pitkiä iltoja. Yleensä ne on niitä, jolloin mies on iltavuorossa. Tuolloin ollaan Acutassa imemässä nenään mennyttä maissia pois, tarkistellaan päälleen lentäneen lapsosen kuntoa viisi minuuttia viimeisen lääkärikeskuksen sulkeutumisen jälkeen tai ihan vain oksennellaan ja sekoillaan yleisesti. Sillä tavalla sopivasti, että äiti saa tuntea itsensä juuri mukavalla tavalla riittämättömäksi. Erityisen lämpimänä mieleeni on painunut muisto vuosien takaa, kun olimme juuri muuttaneet nykyiseen taloomme. Talo on edelliseen verrattuna rauhallisemmalla alueella ja alkuun hiljaisuuteen totuttelu vei aikaa meiltä kaikilta, erityisesti esikoiseltamme. Kuopus oli muuttaessamme viikon vanha, joten hän ei totutellut muuhun kuin elämään kohdun ulkopuolella. Ensimmäiset illat yksin kahden lapsen kanssa olivat katastrofaalisia. Tuolloin kolmevuotias esikoisemme säikähteli jokaista rapsahdusta ja outoa ääntä ja kiljui p...

Tällä viikolla tytöt menivät elämänsä ensimmäiselle leirille. Siis sellaiselle, jossa ollaan yötä, jopa kaksi yötä! Luisteluseura järjesti kesäleirin, ja sinne pääsivät myös pienemmän luistelijat. Viisivee on puhunut leiristä taukoamatta siitä lähtien, kun kuuli siitä. Kasivee on ollut vähän vaitonaisempi, kun yö pois kotoa jännitti kovasti. Kovasti halusi hänkin leirille, mutta kun se yö... Tehtiin sitten kompromissi ja minä ilmoittauduin yövalvojaksi ensimmäiseksi yöksi. Näin oli tyttöjen helpompi totutella ajatukseen, varsinkin isomman. Leiriä edeltävänä iltana ei oikein meinannut uni tulla silmään, kun niin hirmuisesti odotettiin leirille lähtöä. Pakattu oli ja suunniteltu. Painajaisille oli keksitty oiva karkoituskeino: Saimme mummalta vanhat pussilakanat, joihin tussilla kirjoitimme vitsejä, sydämiä ja hymynaamoja. Näin painajaisen lähestyessä alkaisi sitä niin kovasti naurattaa, että ei pystyisi piinata nukkuvia lapsosia. Lakanoihin kirjoitettiin niin vanhoja klassikkoja (Kaks...

Tänään se jysähti tietoisuuteen. Pienemmän päikkyuraa on jäljellä enää kolme päivää. Ja nyt jo itkettää. Päiväkoti on ollut aivan ihana ja tyttö on saanut mielettömän hyvää hoitoa koko päikkyuransa ajan. Ja nyt se loppuu. Mulla ei ole enää päiväkoti-ikäistä lasta. Mun murut kasvaa. Tiistaina istuin eskarin vanhempainillassa ja yritn pureksia sitä todellisuutta, että tosiaan minun nuorimmaiseni on sinne menossa. Kevät on kyllä kaikkinensa itkijänaiselle kovin haastavaa aikaa. Yksi lukuvuosi on paketissa ja juhlissa esitellään lapsosten ihania opittuja taitoja. Ja se aito ilo, mikä niiden pienten säihkysilmien kasvoista loistaa. Mun vaan täytyy itkeä. Lähtevät kutoset tanssimassa juhlassa, vain taivas rajana. Loman riemu, lapsuuden into. Ja tämä on siis vasta se työpuoli. Kun tähän päälle lisätään kertoimeksi omat lapset ja heidän tärkeät tapahtumat, ei liikutukselle tule loppua. Olen useaan otteeseen joutunut selittämään tyttösille, että itkuni on liikutusta, kun kyyneleitä kuivaile...