Ruuhkaa ja vuosia

 Pari viikkoa sitten alkoi meidän perheen  koronakurimus.  Kun kaikki muut perheestä minua lukuunottamatta olivat sairastuneet, kipitin minä töihin kouluun rokottamattomien keskelle, koska rokotettuja ei laiteta karanteeniin. Sanna Marin sai huutia julkisuudessa lähdettyään bailaamaan altistuksen jälkeen, mikä sinänsä oli hölmöä vallitsevassa koronatilanteessa. Se altistuneena bailaaminen siis, ei huuti. Tämä pisti kuitenkin miettimään, miten hemmetissä sitten tavalliset tallaajat painaa töissä, vaikka koko muu perhe on koronassa. Erityisesti rokottamattomien keskellä työskentelevät.  Nyt vaikuttaa siltä, että karanteeneja ei määrätä juuri mistään. Harrastustoiminnassa ei selvästikään määrätä karanteeniin. Tyttäreni oli luistelukisoissa edellisenä päivänä ennen sairastumista, mutta koskaan ei luisteluseuraan otettu yhteyttä säntillisestä tiedonvälityksestämme huolimatta. Onneksi tiedotimme itse. Pirkanmaan alueella positiivisen tuloksen saaneet täyttävät omatays.fi:ssa selvityslomakkee

 Taas olemme tilanteessa, jossa korona on kaikkien huulilla. Omikronista povataan jättitartuttajaa ja lehtiotsikot huutavat jo valmiiksi terveydenhuoltojärjestelmän natisevan liitoksissaan. Erityisesti  Pirkanmaalla tilanne on hurja, päivittäiset koronaluvut ovat ennennäkemättömiä. Pirkanmaan pandemiaryhmän puheenjohtaja Juhani Sand kuvailee terveydenhuollon olevan äärirajoilla. Tilanne on paha.  Viime viikolla seurattiin otsikoissa  pääministerimme  baari-iltaa korona-altistumisen jälkeen. Marin oli altistunut koronalle ollessaan samassa tilassa koronatartunnan saaneen Pekka Haaviston kanssa. Valtioneuvoston koronaohje on välttää kontakteja altistumisen jälkeen, vaikka olisi kahdesti rokotettu. Mielestäni erittäin hyvä ohje, jota kannattaa noudattaa tarkasti tämänhetkisessä koronatilanteessa.  Viime viikolla meidän perhe pääsi omakohtaisesti tutustumaan korona-arkeen, kun toinen lapsemme sai positiivisen koronatuloksen keskiviikkona. Siitä alkoi jumalaton puhelinrumba kaikille niille

 Nyt on kulunut yli kolme kuukautta leikkauksesta. Monet kevään oireista ovat jääneet taakse. Vapina ei ole palannut ja pärjään arjessa paljon paremmin. Allergialääkityksen pystyin lopettamaan muutama viikko leikkauksen jälkeen kokonaan ja astmalääkkeitä olen pystynyt vähentämään paljon. Pahimmassa vaiheessa astmaan kun oli jopa seitsemän eri lääkettä. Pääsen kävelyille ja kävinpä yhtenä päivänä pyörälenkilläkin. Ihana on jaksaa kantaa kauppakassit itse ja maidon saa alimmalta hyllyltä helposti nostettua kärryyn.  Se euforia, mikä leikkauksen jälkeen valtasi mielen, on hieman laantunut. Tilalle on alkanut tuikahdella epävarmuutta, surua, vihaa, kiukkua, välillä myös epätoivoa. Vaikka olen ottanut todella isoja askelia toipumisessa, paljon on vielä jäänyt kroppaan. Tutkimukset ovat kesken edelleen ja mieltä kaivaa se, mitkä näistä oireista on tullut jäädäkseen. Tällä hetkellä suurimmat ongelmat ovat vireystilan ylläpidossa. Väsymys on vieraana joka hetki, mutta välillä se iskee jumalatt

Kesän alussa äitini täytti 70 vuotta. Tarkoitus oli pitää kunnon juhlat ja suunnitelmat olivat sen mukaiset. Kuokkavieras korona päätti sitten toisin. Suomen koronatilanne huononi niin paljon kevään lopulla, että katsoimme parhaaksi lykätä juhlia aikaan, jolloin tilanne olisi parempi ja kaikki vieraat rokotettu. Viime viikonloppuna pitkän odotuksen jälkeen oli vihdoin aika juhlia äitiä perhepiirissä.  Kun juhlista alettiin puhua, päätin heti, että haluan pitää äidilleni puheen. Halusin ehdottomasti kertoa, kuinka kiitollinen olen kaikesta siitä avusta, mitä olen häneltä saanut. Viime vuodet kun ovat tuntuneet loputtomalta mankelilta, jossa puristetaan vielä silloinkin, kun mitään puristettavaa ei pitäisi olla enää jäljellä. Tuossa rutistuksessa on ollut äärettömän tärkeää tietää, että äiti on vieressä ja välittää. Mun äiti.  Nyt kun juhlat pidettiin, sain pitää myös puheeni. Toivottavasti sain kerrottua äidilleni sen, että hän on tärkeä. Ei vaan minulle, vaan monelle muullekin. Nyt hal

Ennen Essureiden poistoleikkausta luin paljon naisten kokemuksia poistoleikkauksista ja Essure-vapaasta elämästä sen jälkeen. Kerta toisensa jälkeen teksteissä tuli esiin sana ihmeparantuminen. Tällä sanalla moni nainen kuvaili oloaan leikkauksen jälkeen. Että olo parani niin radikaalisti, että se tuntui aivan ihmeeltä. Hyvin vaikea oli ennen leikkausta ymmärtää, mistä he puhuivat. Nyt alan ymmärtää näitä kommentteja.  Mitään takeita paremmasta olosta ei ollut. Esimerkiksi sisätaudeillä lääkäri ei uskonut alkuunkaan, että Essureiden poisto voisi ratkaista yhtään mitään. Gynekologi, joka minut leikkasi, ei myöskään takuuta leikkauksen hyödyllisyydelle antanut. Oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että Essuret kannattaa poistaa, että näkisi niiden osuuden tähän kaikkeen. Ja olihan niillä osuutta. Huhhuh.  Heti leikkauksen jälkeen olo oli parempi alavatsassa. Vaikka haavat olivat kipeät ja olin muutenkin pihalla kuin lumiukko, kehoni rekisteröi sen kevyemmän fiiliksen alavatsassa. Ei tuntu

 (Sisältää kertomusta leikkauksesta. Jos et kestä puhetta verestä tai ladypartseista, lue omalla vastuulla) Tällä viikolla loputtomalta tuntunut odotus päättyi. Vihdoinkin aikani Essureiden poistoleikkaukseen oli käsillä. Nyt en enää odottaisi, vaan jotain oikeasti konkreettista tapahtuisi. Vaikka leikkausta odotti kovasti, niin kyllä ajatus nukutuksesta ja leikkauksesta myös pelotti. Leikkaava lääkärikin jo ensi tapaamisella kehotti varautumaan pitkään toipumisaikaan, koska elimistöni on ollut niin huonossa kunnossa jo pitkän aikaa. Tällöin voi toipuminenkin ottaa aikansa. Ei sitä voinut olla heikolla hetkellä miettimättä, että onko tässä nyt hyppimässä ojasta allikkoon ja pahentamassa tilannettaan. Mutta. Eipä sitä auta muuta kuin yrittää kaikkensa, että saisi elämänsä takaisin. Kuitenkin aika vahva fiilis oli, että tämä on se, joka nyt kropassa tekee tuhojaan. Vaikka ne yön epäröintihetket muuta väittivätkin.  Leikkauspäivän aamuna kello herätti viideltä. Sairaalaan oli tunnin matka

 Tammikuussa sisätaudeilla apulaisylilääkäri kysyi, milloin viimeksi olen tuntenut itseni terveeksi. Hetken mietittyäni vastasin, että kuusi-seitsemän vuotta sitten. Viimeiset vuodet kun ovat olleet kompurointia sairaudesta toiseen. Jäin miettimään, mitä silloin kuusi-seitsemän vuotta sitten tapahtui. Löytyisikö sieltä selitys siihen, että olen nyt tässä kunnossa.   Tuohon aikaan kasivee oli pikkutatti ja minä olin juuri palannut työelämään. Se nyt sinänsä on jo iso muutos. Mietin sitäkin vaihtoea, että vaikeat raskaudet vain tekivät jotakin elimistölleni. Mutta sitten muistin, että kaikesta univajeesta huolimatta olin raskauden jälkeen kohtuullisen terve.  2014 jouluna olin ollut puolisen vuotta töissä hoitovapaan jälkeen. Tuossa vaiheessa lapsiluku oli täynnä ja uusia raskauksia ei todellakaan haluttu. Olin selvinnyt jotakuinkin järjissäni kahdesta helvetillisestä hyperemeesiraskaudesta ja onnistunut saamaan maailmaan kaksi ihanaa tyttölasta. Se riitti. Halusin yli-innokkaat lisäänty

Viime viikolla pääsin taas lääkäriin. Ylpeänä voin todeta, että pääsin sinne ihan itse. Ajoin itse, kävelin itse. Minä itse -vaihe selvästi menossa. Minut oli siirretty kokonaan apulaisylilääkärin potilaaksi, nähtävästi edellinen ei sitten enää keksinyt, mitä tehdä. Lääkäri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan ihmiset, joilla on yliliikkuvat nivelet, oireilevat joskus sairauksia epätyypillisesti. Minulla kun tuota yliliikkuvuutta on, niin voi siis tällä tavalla vaikeuttaa diagnoosin löytämistä. Erikoista, en ollut ikinä ennen kuullutkaan.   Taas käytiin läpi laboratoriotuloksia, tutkittiin, käytiin läpi oireita, katsottiin ottamiani valokuvia ja videoita ja selailtiin jopa aktiivisuusrannekkeen tietoja. Mitään selvää ei ole vieläkään löytynyt. Rautaa pitäisi saada imeytymään, nyt kokeillaan jotakin uutta tablettia. 80 euroa purkki, ihanan kallista. Jos tämä ei auta, pitää pohtia suonensisäistä.  Ainoa, mihin lääkäri tarttui, oli uni. Jos aktiivisuusrannekkeen tiedot antavat yhtään vi

Muistaako kukaan sitä tulppaanimainosta, joka yleensä alkoi pyöriä helmikuulla telkussa? "Avaa ovi kevääseen!" Minulle mainos on aina ollut merkki siitä, että kohta se helvetillinen pimeys loppuu ja mennään kohti valoa. Vihaan syksyn pimeyttä ja sadetta, inhoan sitä mustaa maisemaa ja väsymystä. Keväällä herään aina eloon aivan uudella tasolla.  Tänä keväänä ei silmiin osunut enää tuttua mainosta, mutta äidiltä sain naistenpäivän tulppaanit ja pääsin aloittamana kevään odotuksen. Kovin tiukassa se tänä keväänä on ollut, kevään tuleminen. Lunta on tullut tupaan niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin.  Tammi-helmikuu meni aikamoisessa epätoivossa. Lihaksien lakko oli niin kokonaisvaltainen ja lamauttava. Kun pienin askelin olo alkoi petraantua, tilannetta alkoi sekoittaa lihaksien vapina. Ihan kuin joku olisi ottanut kunnon otteen lantiosta ja ravistellut niin maan perusteellisesti. Sitä alkoi pakostakin pyöriä mielessä, että tätäkö tämä elämä sitten jatkossa tulee olema

Opettajana sitä on tullut seurattua aika tiukasti koronatilanteen kehittymistä ja hallituksen ulostuloja aiheesta. Siitäkin huolimatta, että meillä töissä tiedotus pelaa hyvin, ja opetuksen järjestäjäpuoli on tarkkana tuomassa viestiä ruohonjuuritasolle aina tarvittaessa. Voin vain kuvitella sen kuormituksen määrää, mitä tämä koronan tuoma säätö on tuonut johtoportaalle, kun opettajillekin on ollut ihan riittämiin omaksuttavaa ja sopeuduttavaa jatkuvissa muutoksissa.  Torstaista tiedotustilaisuutta kuunneltiin varmasti taas tarkasti kaikkialla. Vaikka minä olenkin hetkellisesti pois pelistä koulumaailmasta, seuraan tarkasti koulua koskevia rajoituksia. Ja mietin, mitä siitä seuraa kollegoille ja esimiehille.  Tiedotustilaisuudessa  Marin ilmoittaa, että leviämisvaiheessa olevat alueet siirtyvät heti tasolle kaksi. (Tason kaksi oletan tarkoittavan toimenpidetasoja , joita on kolme.) Tämän jälkeen hän jatkaa: "Lisäksi tasolle kaksi suositellaan siirryttävän seuraavilla kiihtymisvaih

Olo on hitaasti, hyvin hitaasti ottanut askeleita parempaan. Pystyn ajamaan hieman pidemmän matkan, olemaan pystyssä hieman kauemmin, kävelemään muutaman askeleen pidemmälle. Helpottavaa on, etten enää ole aivan auteltava ja pystyn tekemään vähän kotitöitä. Näin kaikki ei kasaannu miehelle. Tai mun äidille, joka on ollut mieletön apu.  Pyykinpesu onnistuu jo hyvin, samoin tiskien laitto. Puita saan kannettua pienissä erissä ja sytytettyä takan. Vessan saan pestyä ja imurointi onnistuu huone kerrallaan. Tästä syystä meillä on imuri lattialla lähes aina. Kun pääsen loppuun asti, pitääkin aloittaa alusta. Vähän on olo kuin Miljoonasateen biisissä 506 ikkunaa. Mutta hei, mä pystyn!    Eilen oli taas laboratoriopäivä, oli vietäviä näytteitä ja paikan päällä otettavia. Päätin kokeilla, kuinka pystyn itse tähän reissuun. Autolla noin 15min suuntaansa ja määränpäässä kävelyä noin 150 metriä/suunta. Autohommat meni hyvin, mutta se hemmetin kävely...  Kävin sairaalan laboratoriossa, kun se oli l

Olen aika varma, että olen joutunut jonkinlaiseen aikakapseliin. Tämä kapseli selvästi hidastaa aikaa. Kun arki muuttui tutkimus- ja lääkäriaikojen odotteluksi, päivät eivät vain etene. Viikko aikaa pään magneettiin, puolitoista ultraan, yli kaksi viikkoa sisätautilääkärille. Aamulla lasken päivät tuleviin aikoihin ja mahdollisiin vastauksiin. Aamupäivällä lasken, päivällä lasken, iltapäivällä lasken, illalla lasken. Ja kyllä, yöllä vasta laskenkin.  Yöt ovat inhottavia. Silloin on pimeää ja hiljaista. Erittäin otollista aikaa miettiä, mitä kaikkea mahdollista voi kropastani löytyä. Kun ajatus riittävästi lähtee laukalle, sitä ehtii asetella pahanlaatuisia kasvaimia kohdusta aivoihin asti. Ehdinpä eilen suunnitella elämää jalka-amputaation jälkeen.  Näiden worst case scenarioiden jälkeen palaan aina siihen ajatukseen, että mitä jos ei löydykään mitään. Mitä jos tämä laitetaankin masennuksen piikkiin turvotuksista ja kaikesta muusta oireilusta huolimatta? Mitä jos joudun toiminnallisten

 Viimeiset vuodet ovat olleet aikamoista pyöritystä. Tekemistä on riittänyt ja iskuja sadellut. Työpaikat ovat vaihtuneet sisäilmaoireilun takia useampaan otteeseen ja tutustumista sekä totuttelua on saanut tehdä roppakaupalla. Toisaalta virkistävää on nähdä useamman koulun toimintatapoja ja luoda niiden sisällä omia uusia tapoja. Mutta kyllähän se jatkuva uusi vie myös voimavaroja. Varsinkin silloin, kun kroppa oireilee ja kiukuttelee. Tottuminen vaatii aikaa.  Isoin isku on ehdottomasti ollut tyttäreni kiusaaminen. Se on nakertanut uskoani koulujärjestelmään, oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että tässä yhteiskunnassa saa apua silloin, kun sitä tarvitsee. Me ei saatu. Jouduin kerta toisensa jälkeen vaatimaan, riitelemään, todistelemaan, taistelemaan, että ensinnäkin kiusaaminen loppuisi ja lastani kohdeltaisiin asiallisesti. Ja että hän saisi apua niihin traumoihin, joita tämä yhden lapsen suorittama kokonaisvaltainen piinaaminen aiheutti.  Viime syksynä asiat lähtivät rullaamaan parem