Kaikki on kunnossa
Viime perjantai oli SE päivä. Marssimme taas TAYS:n ovista sisään kuusiveen kanssa. Magneettikuviin. Kuusiveetä jännitti kovasti, kun pitää pistää. Itseä jännitti kaikki mahdollinen. Yön pitkinä tunteina kun ehtii pohtia kaikkea mahdollista aivokasvaimista harvinaisiin perinnöllisiin sairauksiin asti.
Menimme osastolle ja saimme huoneen. Hoitaja ja hoitajaopiskelija auttavoit ja neuvoivat. Vaatteiden vaihto, päivän kulun selvittelyä, ja sitten se KAMALA piikki käteen. Onneksi tyttö sai Emlaa käteen ennen pistämistä. Siunattu olkoon se sielu, joka on Emlan kehittänyt. Tosin huutohan siitä tuli joka tapauksessa, kun aika hurjaahan se tuollaisen pienen mielestä on, että aletaan käteen piikkiä työntämään. Mutta menihän se siinä. Reipas oli tyttö kokonaisuudessaan.
Sitten taas odottelua. Tyttönen hekumoi jo My Little -ihmisponitalollaan. Olin luvannut palkinnoksi päivästä hartaasti toivotun paketin. Ulkokuoria ihasteltiin ja lupasin, että heti herätessään saa ottaa paketin ja avata. Magneettikuvat kun otetaan näin pieniltä nukutuksessa.
Vihdoin päästiin lähdölle. Osaston ulkopuolella vastaan tulee vanhemmat lapsensa kanssa, hoitajat tervehtivät lasta iloisesti nimellä. Minä mietin, tulevatko kaikki osaston työntekijät tuntemaan minunkin lapseni nimeltä. Taas on pikkasen vaikeampi hengittää.
Kuvat otettiin magneettirekassa, joten tyttö kärrättiin sängyllä toiseen taloon kellarin kautta. Jännää oli, kun sai maata sängyssä. Perillä alkoikin hyörinä välittömästi. Nukutuslääkäri tuli, hoitajia tuli. Tyttö kysyy ensimmäisenä, että pitääkö hengittää töttöröön. Kolme putkitusta sekä kita- ja nielurisojen poisto ovat tehneet hänestä aikamoisen nukutuksen asiantuntijan. Tiesi, että pitää hengittää töttöröön.
Mutta tällä kertaa laitettiinkin unimaitoa piikkikäteen. Neiti kysyy silmät selällään tuijottaen valtavaa ruiskua, että miltä se maistuu. Luuli parka, että pitää niellä se kaikki aine. Helpottui kun kuuli, että laitetaan käteen. Sitten minä menin silittelemään otsaa samalla kun nukutusainetta alettiin laittaa. Tyttö kiljaisee, että haisee pahalta ja nukahtaa. Nyt nukkuu. Tuo pienen pieni kultakimpale. Hyörinä tytön ympärillä yltyy ja minä pakitan ovelle. Osastolta mukana tulleet hoitajat saattavat ulos huoneesta.
Ulkopuolella otan yhden, kaksi, kolme askelta käytävän yli ja pysähdyn korkean pöydän ääreen. Hoitaja kysyyn numeroa, mihin soittaa, kun toimenpide on ohi ja neiti heräämössä herännyt. Minä sanon yhden, kaksi, kolme numeroa ja purskahdan itkuun. Nojaan kyynärpäitä pöytään ja vollotan räkä poskella. Nyt ne kaikki pelot, mitkä olen yrittänyt pitää irrallaan itsestäni, pääsevät valloilleen. Nyt kun ei ole lasta vieressä, jonka takia on näyteltävä pelotonta.
Siinä ulvoessa tunnen, kuinka hoitajaopiskelija puristaa empaattisesti olkapäätä. Kaiken sen itkun keskellä mietin absurdisti, että tämäpä on hyvä kokemus harjoittelijalle omaisten kohtaamisesta. Sitten pyyhin kyyneleet ja pyydän anteeksi. Luettelen numerot loppuun ja kiitän. Lähden kahvilaan odottamaan.
Kahvilassa odottaa mieheni. Hän pääsi tähän vaiheeseen vihdoin mukaan. Minä ripustaudun kaulaan ja ulvon taas. Keskellä kahvilaa. Ja samalla mietin, että ei minulla mitään oikeutta ole näiden kaikkien ihmisten edessä ulvoa, kun tyttöni on todennäköisesti kunnossa. Noloa, kun muilla voi olla asiat pahemmin. Ulvon vähän lisää ja sitten ryhdistäydyn. Menen vessaan pesemään kasvot ja palaan kahvioon.
Siellä ostamme jotakin. Minä pyörin ympäriinsä. Jotakin tekee mieli, mutten halua mitään. Ostan limsan. Istumme pöytään ja minä hörpin limsaa, mies kahvia. Nousen ylös ja päätän hakea lakua kioskista. Tulen takaisin, syön lakut. Pomppaan ylös hakemaan lehden. Selailen, lähden hakemaan taas jotakin. Odottaminen on hemmetin raskasta touhua.
Sitten tulee soitto. Tyttö on herännyt. Lähdemme hakemaan heräämöstä. Sieltä tulee iloinen neiti, joka rutistaa uutta lelupakettiaan. Sen oli saanut jättää odottamaan sängynpäätyyn heräämistä. Osaston huoneessa avaamme paketin. Vaikka tyttö vähän jännittääkin, etttä kannattaako. Jos menee osia hukkaan ja jää sairaalaan. Lupaan katsoa tarkasti kaikki mukaan. Ai että sitä riemua.
Ruoka menee alas eikä tule ylös. Vessassakäynti onnistuu. Tipan saa ottaa pois, ja neiti on erittäin tyytyväinen. Sitten huoneeseen tuleekin lääkäri ja ilmoittaa ensi töikseen, että mitään poikkeavaa ei löytynyt. Ainoastaan kuvissa näkyi, että poskiontelot ovat kovin turvonneet. Minä ja mies tuijotamme typerinä lääkäriä. Minä kysyn, että ei siis ole mitään. Lääkäri toistaa, että kaikki kunnossa. Me tuijotamme vähän lisää. Se tapahtui niin nopeasti, ettei oikein ehtinyt tajuta. Että kaikki on oikeasti hyvin. Se kohtaus oli siis joku yksittäinen juttu, ainakin todennäköisesti. Kaikki on kunnossa. Kaikki on hyvin. Hä? Mitä?
Sitten päästään pois. Mies menee hakemaan auton, minä jään vielä tytön kanssa vaihtamaan vaatteet. Lähtiessä tyttö hihkaisee opiskelijalle, että kyllä me vielä jossain nähdään. Minä ajattelen ja toivon mielessäni, että ei enää koskaan ainakaan täällä. Kaikki on kunnossa. Huh. Ei tulla enää tänne.
Sitten hissille, alas, autolle. Kaikki on kunnossa. Tyttö pyytää hampurilaiselle, kun lupasin ennen nukutusta. Tottakai mennään, ja jätskit päälle. Ihan mitä vaan. Kaikki käy. Kaikki. On. Kunnossa. Vedän henkeä ja huomaan, että olo on kevyempi. Ja aurinkokin paistaa.
Menimme osastolle ja saimme huoneen. Hoitaja ja hoitajaopiskelija auttavoit ja neuvoivat. Vaatteiden vaihto, päivän kulun selvittelyä, ja sitten se KAMALA piikki käteen. Onneksi tyttö sai Emlaa käteen ennen pistämistä. Siunattu olkoon se sielu, joka on Emlan kehittänyt. Tosin huutohan siitä tuli joka tapauksessa, kun aika hurjaahan se tuollaisen pienen mielestä on, että aletaan käteen piikkiä työntämään. Mutta menihän se siinä. Reipas oli tyttö kokonaisuudessaan.
Sitten taas odottelua. Tyttönen hekumoi jo My Little -ihmisponitalollaan. Olin luvannut palkinnoksi päivästä hartaasti toivotun paketin. Ulkokuoria ihasteltiin ja lupasin, että heti herätessään saa ottaa paketin ja avata. Magneettikuvat kun otetaan näin pieniltä nukutuksessa.
Vihdoin päästiin lähdölle. Osaston ulkopuolella vastaan tulee vanhemmat lapsensa kanssa, hoitajat tervehtivät lasta iloisesti nimellä. Minä mietin, tulevatko kaikki osaston työntekijät tuntemaan minunkin lapseni nimeltä. Taas on pikkasen vaikeampi hengittää.
Kuvat otettiin magneettirekassa, joten tyttö kärrättiin sängyllä toiseen taloon kellarin kautta. Jännää oli, kun sai maata sängyssä. Perillä alkoikin hyörinä välittömästi. Nukutuslääkäri tuli, hoitajia tuli. Tyttö kysyy ensimmäisenä, että pitääkö hengittää töttöröön. Kolme putkitusta sekä kita- ja nielurisojen poisto ovat tehneet hänestä aikamoisen nukutuksen asiantuntijan. Tiesi, että pitää hengittää töttöröön.
Mutta tällä kertaa laitettiinkin unimaitoa piikkikäteen. Neiti kysyy silmät selällään tuijottaen valtavaa ruiskua, että miltä se maistuu. Luuli parka, että pitää niellä se kaikki aine. Helpottui kun kuuli, että laitetaan käteen. Sitten minä menin silittelemään otsaa samalla kun nukutusainetta alettiin laittaa. Tyttö kiljaisee, että haisee pahalta ja nukahtaa. Nyt nukkuu. Tuo pienen pieni kultakimpale. Hyörinä tytön ympärillä yltyy ja minä pakitan ovelle. Osastolta mukana tulleet hoitajat saattavat ulos huoneesta.
Ulkopuolella otan yhden, kaksi, kolme askelta käytävän yli ja pysähdyn korkean pöydän ääreen. Hoitaja kysyyn numeroa, mihin soittaa, kun toimenpide on ohi ja neiti heräämössä herännyt. Minä sanon yhden, kaksi, kolme numeroa ja purskahdan itkuun. Nojaan kyynärpäitä pöytään ja vollotan räkä poskella. Nyt ne kaikki pelot, mitkä olen yrittänyt pitää irrallaan itsestäni, pääsevät valloilleen. Nyt kun ei ole lasta vieressä, jonka takia on näyteltävä pelotonta.
Siinä ulvoessa tunnen, kuinka hoitajaopiskelija puristaa empaattisesti olkapäätä. Kaiken sen itkun keskellä mietin absurdisti, että tämäpä on hyvä kokemus harjoittelijalle omaisten kohtaamisesta. Sitten pyyhin kyyneleet ja pyydän anteeksi. Luettelen numerot loppuun ja kiitän. Lähden kahvilaan odottamaan.
Kahvilassa odottaa mieheni. Hän pääsi tähän vaiheeseen vihdoin mukaan. Minä ripustaudun kaulaan ja ulvon taas. Keskellä kahvilaa. Ja samalla mietin, että ei minulla mitään oikeutta ole näiden kaikkien ihmisten edessä ulvoa, kun tyttöni on todennäköisesti kunnossa. Noloa, kun muilla voi olla asiat pahemmin. Ulvon vähän lisää ja sitten ryhdistäydyn. Menen vessaan pesemään kasvot ja palaan kahvioon.
Siellä ostamme jotakin. Minä pyörin ympäriinsä. Jotakin tekee mieli, mutten halua mitään. Ostan limsan. Istumme pöytään ja minä hörpin limsaa, mies kahvia. Nousen ylös ja päätän hakea lakua kioskista. Tulen takaisin, syön lakut. Pomppaan ylös hakemaan lehden. Selailen, lähden hakemaan taas jotakin. Odottaminen on hemmetin raskasta touhua.
Sitten tulee soitto. Tyttö on herännyt. Lähdemme hakemaan heräämöstä. Sieltä tulee iloinen neiti, joka rutistaa uutta lelupakettiaan. Sen oli saanut jättää odottamaan sängynpäätyyn heräämistä. Osaston huoneessa avaamme paketin. Vaikka tyttö vähän jännittääkin, etttä kannattaako. Jos menee osia hukkaan ja jää sairaalaan. Lupaan katsoa tarkasti kaikki mukaan. Ai että sitä riemua.
Ruoka menee alas eikä tule ylös. Vessassakäynti onnistuu. Tipan saa ottaa pois, ja neiti on erittäin tyytyväinen. Sitten huoneeseen tuleekin lääkäri ja ilmoittaa ensi töikseen, että mitään poikkeavaa ei löytynyt. Ainoastaan kuvissa näkyi, että poskiontelot ovat kovin turvonneet. Minä ja mies tuijotamme typerinä lääkäriä. Minä kysyn, että ei siis ole mitään. Lääkäri toistaa, että kaikki kunnossa. Me tuijotamme vähän lisää. Se tapahtui niin nopeasti, ettei oikein ehtinyt tajuta. Että kaikki on oikeasti hyvin. Se kohtaus oli siis joku yksittäinen juttu, ainakin todennäköisesti. Kaikki on kunnossa. Kaikki on hyvin. Hä? Mitä?
Sitten päästään pois. Mies menee hakemaan auton, minä jään vielä tytön kanssa vaihtamaan vaatteet. Lähtiessä tyttö hihkaisee opiskelijalle, että kyllä me vielä jossain nähdään. Minä ajattelen ja toivon mielessäni, että ei enää koskaan ainakaan täällä. Kaikki on kunnossa. Huh. Ei tulla enää tänne.
Sitten hissille, alas, autolle. Kaikki on kunnossa. Tyttö pyytää hampurilaiselle, kun lupasin ennen nukutusta. Tottakai mennään, ja jätskit päälle. Ihan mitä vaan. Kaikki käy. Kaikki. On. Kunnossa. Vedän henkeä ja huomaan, että olo on kevyempi. Ja aurinkokin paistaa.
Kommentit
Lähetä kommentti