Ruuhkaa ja vuosia

 Ne, jotka vähänkin ovat seuranneet meidän perheen touhuilua, ovat varmasti selvillä perheemme lisääntyneestä karvakorvavahvuudesta viimeisen vuoden aikana. Ensin viime kesäkuussa tulivat neljä gerbiilisisarusta ja joulukuussa saimme kaksi kanisisarusta. Meidän ihmislapset ovatkin olleet kovin vahingoniloisia kerratessaan iskälle, että meidän perheessä on nyt sitten YHDEKSÄN naispuoleista olentoa ja vain YKSI mies. Tämä on ollut heistä suunnattoman hauskaa. Nämä meidän lemmikit ovat tuoneet yksilöllisiä piirteitään esiin hyvin eri tavoin. Esimerkiksi gerbiileistä Nuppu on aina ensimmäisenä hosumassa viikset täristen siellä, missä tapahtuu. Utelias luonne on ilmeinen. Lili taas ottaa varman päälle joka tilanteessa. Pieni jalka tömistää varoituksia hyvin herkästi sisarille, ja tyyppi vilahtaa salamannopeasti piiloon yllättävissä tilanteissa. Kutteri on vähän höpsähtäneen oloinen hösääjä (yllättäen meikäläisen oma gerbiili), joka sai nimensä uutterasta purun pupeltamisesta meille saapue

Nonni. Nyt mulla on lempinimi. Tai ensimmäinen, jonka vahingossa kuulin. Mä olen kuulemma natsi. Toki lempinimet voivat olla mielikuvituksellisimpia silloin, kun aikuisia ei ole lähellä, eikä kyseessä ole käytäväpurnaus toiselle opettajalle. Mutta natsi on ihan jees, otan sen lämmöllä vastaan. Tarkoittanee sitä, etteivät nämä kullanmurut enää hoopota mua ihan sata-nolla erinäisissä tilanteissa. Havainnointi on tuonut taas uusia päätelmiä noista hormonien täyttämistä tunnekuohuista, joita teini-ikäisiksi kutsutaan. Esimerkiksi se, että näillä miespuolisilla nuorilla on aivan suunnattoman suuri tarve saada aikuisen huomio. Ja heidän aivosopukoissaan paras tapa saada se huomio on tehdä jotakin älytöntä, huutaa niin jumalattomasti omaa olemassaoloaan maailmalle tai ihan vain perinteisesti tehdä jotakin kiellettyä. Kaikki käy, kunhan vain pääsee vähän testaamaan, huomaako joku. Myös kosketus kaveriin on tärkeää. Mutta koska pojat ei halaile, niin ne osoittavat hellyyttään ottamalla nisk

Minä ja autot. Meillä on jonkinsorttinen blokki, minkä vuoksi me ei yleensä ymmärretä toisiamme. Todennäköisesti auto on sitä mieltä, että vika on minussa, mutta minä olisin taipuvainen vastakkaiseen analyysiin. Ei niitä voi tajuta. Mun nykyinen kultamuru on Opel Ampera, joka pääosin on ollut kultamuru. Välillä muru on ollut piru, mutta pääosin muru. Aamuisin tämä muru herättää minut ja naapuruston reippaalla hälytysäänellään, kun systemaattisesti unohdan, että latauspistokkeen saa ottaa irti vasta sitten, kun ovet eivät ole lukittuna. Muistan asian siinä vaiheessa, kun painelen hysteriapaniikissa avaimia, jotta saisin oven auki. Pahoittelut naapurit, yritän muistaa. Yritän. Kovasti. Mun miehen muru oli vielä viime viikkoihin asti sininen auto, jonka merkkiä en muista. Mun uskollinen kumppani kivihommissa ja hulluissa Ikea-villityksissä. Ah, tuon auton kanssa tuli vietettyä kerta jos toinenkin tien päällä jos jonkinlainen lasti kyydissä. Todellinen kivikaveri. Tällä sinisellä kum

Talvi. Sitä on riittänyt. Lappi oli ihana, mutta en mä halua Lappia tänne. Pysyköön Lapissa, perkule. Mä voin katsella sitä lumipaljoutta nimenomaan Lapissa. Siellä mun ei tarvi kolata sitä. Mä voin kahlata siinä ja ottaa kuvia. Mutta ei tarvi kolata. Täällä mä työntelen sitä samperin sössöä kerta toisensa jälkeen sivuun, ja heti perään taivas repeää ja pudottaa uuden satsin. Talvi. Lopeta. Nyt. Talvi hei, tää on Tampere. Ei nää puut oo tottunu tällaseen! Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa. Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että