Itkijänaisen koettelemukset
Tänään se jysähti tietoisuuteen. Pienemmän päikkyuraa on jäljellä enää kolme päivää. Ja nyt jo itkettää. Päiväkoti on ollut aivan ihana ja tyttö on saanut mielettömän hyvää hoitoa koko päikkyuransa ajan. Ja nyt se loppuu. Mulla ei ole enää päiväkoti-ikäistä lasta. Mun murut kasvaa. Tiistaina istuin eskarin vanhempainillassa ja yritn pureksia sitä todellisuutta, että tosiaan minun nuorimmaiseni on sinne menossa.
Kevät on kyllä kaikkinensa itkijänaiselle kovin haastavaa aikaa. Yksi lukuvuosi on paketissa ja juhlissa esitellään lapsosten ihania opittuja taitoja. Ja se aito ilo, mikä niiden pienten säihkysilmien kasvoista loistaa. Mun vaan täytyy itkeä. Lähtevät kutoset tanssimassa juhlassa, vain taivas rajana. Loman riemu, lapsuuden into. Ja tämä on siis vasta se työpuoli. Kun tähän päälle lisätään kertoimeksi omat lapset ja heidän tärkeät tapahtumat, ei liikutukselle tule loppua.
Olen useaan otteeseen joutunut selittämään tyttösille, että itkuni on liikutusta, kun kyyneleitä kuivailen juhlissa. En siis ole surullinen, päinvastoin. Itken ilosta. Isomman eskarin kevätjuhlassa tein tämänhetkisen ennätykseni, kun eskarikuoro vetäisi Taakse jää -biisin omalla sanoituksellaan. Ihan liian liikkistä. Minä pönötin naama märkänä takarivissä ja yritin olla ulisematta ääneen. Tapahtuman jälkeen tyttö vain lakonisesti totesi: "Äiti mä näin kun sä itkit. Paljon." Onneksi oli jo tottunut vetistelevään äitiinsä.
Tämä kevät on kyllä potentiaalinen ehdokas uudelle ennätykselle. Jos jo päikyn ovien sulkemisesta kirjoittaminen saa itkun silmään, miten selviän itse aidosta tapahtumasta? Ja kun on vielä näin lämmintäkin. Voikohan lämpöhalvauksen saada vuodattamalla nesteet kyynelkanavien kautta ulos? Juomapullo mukaan joka paikkaan.
Tähän asti olen pärjännyt hyvin. Ensi viikolla en todennäköisesti pärjää yhtä hyvin. Jos nyt sitten suorilta sovitaan, että mun punareunaiset silmät on allergiaa. Missään nimessä ei kannata kysyä, mikä on, tai saa yhden ulinahörhön kaulaan roikkumaan.
Kevät on kyllä kaikkinensa itkijänaiselle kovin haastavaa aikaa. Yksi lukuvuosi on paketissa ja juhlissa esitellään lapsosten ihania opittuja taitoja. Ja se aito ilo, mikä niiden pienten säihkysilmien kasvoista loistaa. Mun vaan täytyy itkeä. Lähtevät kutoset tanssimassa juhlassa, vain taivas rajana. Loman riemu, lapsuuden into. Ja tämä on siis vasta se työpuoli. Kun tähän päälle lisätään kertoimeksi omat lapset ja heidän tärkeät tapahtumat, ei liikutukselle tule loppua.
Olen useaan otteeseen joutunut selittämään tyttösille, että itkuni on liikutusta, kun kyyneleitä kuivailen juhlissa. En siis ole surullinen, päinvastoin. Itken ilosta. Isomman eskarin kevätjuhlassa tein tämänhetkisen ennätykseni, kun eskarikuoro vetäisi Taakse jää -biisin omalla sanoituksellaan. Ihan liian liikkistä. Minä pönötin naama märkänä takarivissä ja yritin olla ulisematta ääneen. Tapahtuman jälkeen tyttö vain lakonisesti totesi: "Äiti mä näin kun sä itkit. Paljon." Onneksi oli jo tottunut vetistelevään äitiinsä.
Tämä kevät on kyllä potentiaalinen ehdokas uudelle ennätykselle. Jos jo päikyn ovien sulkemisesta kirjoittaminen saa itkun silmään, miten selviän itse aidosta tapahtumasta? Ja kun on vielä näin lämmintäkin. Voikohan lämpöhalvauksen saada vuodattamalla nesteet kyynelkanavien kautta ulos? Juomapullo mukaan joka paikkaan.
Tähän asti olen pärjännyt hyvin. Ensi viikolla en todennäköisesti pärjää yhtä hyvin. Jos nyt sitten suorilta sovitaan, että mun punareunaiset silmät on allergiaa. Missään nimessä ei kannata kysyä, mikä on, tai saa yhden ulinahörhön kaulaan roikkumaan.
Kommentit
Lähetä kommentti