Ruuhkaa ja vuosia

 Tänään soitti Helsingin endokrinologi. Vaste tyroksiinihoidolle on sen verran selkeä, että sentraaliseen hypotyreoosiin hän edelleen kallistui. Jos ymmärsin oikein, tätä tukevat myös verikokeiden tulokset.  Olipa ihmeen outoa puhua lääkärille, joka oli kiinnostunut muustakin kuin pääsemään minusta eroon. Nyt tyroksiiniannoksen nosto ja kuuden viikon päästä uudet verikokeet. Suositteli myös, että kortisoli,  kasvuhormoni ja niihin liittyvät arvot kontrolloidaan, koska tyroksiinihoidon aloittaminen on saattanut sielläkin jotain tehdä. Tiedä sitten, voiko se jokin viedä arvoja alas vai ylöspäin.  Olen äärimmäisen helpottunut siitä, että vihdoin elimistöstäni löytyy jokin looginen syy- seuraussuhde. Jotain, jonka lääkäri tunnustaa ja oireiluni syyksi kertoo. En ole hullu. En kuvittele. En ole yksin. Taivas, kuinka helpottavaa. Tilaani seuraa joku, joka osaa sille jotakin tehdä. Toki maksan seuraamisesta satasia joka kerta, mutta tällä hetkellä se hinta on maksettava. Nyt täytyy vain pohti

Helmikuussa vaihdoin kolmipäiväiseen työviikkoon. Maanantait ja tiistait on pyhitetty levolle ja itsensä kuntouttamiselle. Ihanaa. Ei tarvitse yrittää sinnitellä, kun ei jaksa. Voi käydä uimassa tai kävelyllä. Nukkua pitkät päiväunet. Jospa joskus saisin kehoni taas jotakuinkin kuosiin tämän kahden vuoden helvetin jälkeen.  Tämän päivän suunnitelma oli käydä hierojalla. Olen siitä onnekas, että naapurissa tekee töitä äärettömän pätevä hieroja, joka saa auki pahimmatkin jumit. Mikä sen ihanampaa kuin kipittää verkkareissa naapuriin ja palata kotiin lihakset vetreinä. En myöhästynyt kuin kolme minuuttia, kun kymppiveen hukkuneet aurinkolasit poikivat kohtuullisen kokoisen kriisin. Meidän perheen naiset osaa ottaa kaiken irti pienistä vastoinkäymisistä.  Hieronnan jälkeen ajattelin syödä ja nukkua pitkät päikkärit. Ihanan rentoa. Piti vain nopeasti tarkistaa, että kanit ovat aitauksessaan hyvinvoivina. En nimittäin löytänyt niitä illasta mistään. Niillä on tapana piiloutua välillä niin, e

"Mitä minä olen ymmärtänyt, sinä et ole ollut tyytyväinen juuri mihinkään TAYS:n toimintaan. Ihmettelen suuresti, miksi tänne edes haluat."  Tämän lausui minulle puhelimessa kuntoutuspolin lääkäri, joka oli osallistunut minun asioitani käsittelevän väsymystyöryhmän kokoukseen. Hän ei ollut koskaan minua tavannut ja puhuimme ensimmäistä kertaa puhelimen välityksellä. Asenne oli kuultavissa kirkkaana ja selkeänä. Saatanan hankala potilas.  No, kyllä minä varmasti olen hankala. En kuuntele hiljaa, kyseenalaistan ja vaadin. Erittäin epämukavaa, kun potilaat eivät pysy ruodussa. Saatanan hankalaa. Jaxuhalit heille vaan.  Koko tämä väsymystyöryhmän prosessi pyörähti käyntiin viime toukokuussa, kun neuro kieltäytyi lähettämästä harvinaissairauksien polille ja laitteli lähetteitä sitten mieluummin psykiatrialle ja tuohon työryhmään. Eipä vain sen kummemmin minulle viitsinyt avata suunnitelmiaan. Kesän täyttelin papereita, joissa kyseltiin kaikenlaista. Tai esitettiin väitteitä, joita