Ruuhkaa ja vuosia

Talvi. Sitä on riittänyt. Lappi oli ihana, mutta en mä halua Lappia tänne. Pysyköön Lapissa, perkule. Mä voin katsella sitä lumipaljoutta nimenomaan Lapissa. Siellä mun ei tarvi kolata sitä. Mä voin kahlata siinä ja ottaa kuvia. Mutta ei tarvi kolata. Täällä mä työntelen sitä samperin sössöä kerta toisensa jälkeen sivuun, ja heti perään taivas repeää ja pudottaa uuden satsin. Talvi. Lopeta. Nyt. Talvi hei, tää on Tampere. Ei nää puut oo tottunu tällaseen! Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa. Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että...

Sanotaan, että kamelin selän katkaisee jokin pieni asia. Pöydälle läikkynyt maito, ovenkarmiin lyöty varvas, reikä paidassa. Ihan mitä vain pientä ja mitätöntä. Mutta juuri sen verran, että taakka käy liian suureksi. Mun täytyy sanoa, että tämän kamelin selkä on katkeamispisteessä. En osaa sanoa, onko taakka liian suuri vai selkä liian pieni. Nyt vain tuntuu siltä, että haluaisin mennä metsään ihan yksin, nököttää siellä kannon päässä katsomatta kelloa tai ajattelematta mitään. Olla vaan ja antaa aivojen levätä. Ja miksi metsään? Kahvilassakin voisi olla mukava piiloutua ihmisvilinään. Nurkkapöydässä tuijotella mitään näkemättä. Mutta kun. Nyt näyttää joka helvetin tila olevan uusi mahdollisuus oireille. Kasvosärky, päänsärky, lima nielussa. Viime viikonloppuna kävin Byggmaxissa hakemassa multaa, piipahdin maksamassa sisälle. Jyskytys yltyi kasvoissa ja levisi päähän. Tämän jälkeen menin Hong Kongiin. Kipu pienempi, mutta tunnettavissa erittäin hyvin kuitenkin. Eilen olin kuusiveen k...

Lauantai oli kohtuullisen vauhdikas päivä. Tuolloin juhlistimme kasiveen tulevia ysiveesynttäreitä suvun ja ystävien voimin kahdessa kattauksessa. Minä päätin leipoa taas kohtuudella, ja periaatteessa onnistuinkin. Eri laatuja oli vähemmän kuin aikaisemmin. Päätin tehdä vain muffineja ja täytekakun. Muffineihin voisin sitten kehitellä muutamaa erilaista kuorrutetta ja täytekakuksi ajattelin kokeilla porkkanakakkua. Olisi vähän erilaisempi. Ajatus hyvä, toteutuksessa lähti mopo keulimaan. Perjantaina kun aloitin täytekakun tekemisen, iski ajatus, että yksi pohja taitaa olla ihan liian vähän. Että varmaan loppuu kyllä kesken. Ja kun en päässyt ajatuksesta irti, päätin tuplata annoksen. Ja tulihan sitä. Kakku oli täytteen kanssa lähes 15 senttiä korkea. Koristelu onnistui Kinuskikissan ohjeella oikein mukavasti. Yleensä koristeluvaihe on sellainen, että mies tietää ottaa muksut kainaloon ja hiipiä takavasemmalle. Usein olen tehnyt sokerikuorrutteesta päällysen ja tyttöjen toiveid...

Kun nainen päättää, niin se pitää. Vaikka homman loppuunsaattaminen alkaa tuntua itsestäkin sekopäiseltä. Mutta kun päätetty on, niin se on päätetty. Meikäläisessä ilmennyt  kivihulluus  ei ole millään tavalla ainoa lajiaan, sillä muutaman samanhenkisen olen tavannut. Heidän kanssaan on mukava vertailla pihojen kiviä ja jutella kivistä. Naapurista on löytynyt kivimuijien kivimuija, ja hänen kanssaan on tullut tutkittua kivi jos toinenkin pihoillamme. Eräällä tällaisella kierroksella meidän pihassa ollessamme naapuri vinkkasi, että takapihan metsikön rajalta löytyy varmasti paljon kiviä. Muutahan en sitten tarvinnut. Pakkohan sitä oli vähän lapiota näyttää takapihallekin. Ja löytyihän sieltä. Kiviä. Isoja, pieniä, keskikokoisia ja kaikenmoisia. Äidinkin sain sinne pariksi illaksi temuamaan. Muutaman päivän urakan jälkeen takapihan rinteeseen oli alkanut muodostua kiviaita. Perjantain kunniaksi painelin  taas lapion kanssa takapihalle, kun koko viikon olivat sormet syyh...

Nyt alkaa olla viikko kulunut pienen neidin kohtauksesta . Toista kohtausta ei ole tullut ja tyttö on ollut aivan täysin oma aurinkoinen itsensä. Neuron puolelta ei myöskään ole tullut vielä kutsua. Ehdin jo soitella ja kysellä, mitä meinaavat siellä tehdä. Kuulemma aivosähkökäyrästä lähdemme liikkeelle ja sitten lääkäriä. Odottaa voi joutua syyskuulle asti. Mutta kuten eräs lääkärikaveri sanoi, odotus kielii siitä, että eivät pidä hälyttävänä tilannetta. Tähän minä sitten tukeudun kun mielikuvitus lähtee liian villisti laukkaamaan. Kummasti sitä huoli omasta lapsesta pistää kauhuskenaariot liikkeelle. Sen verran kohtaus säikäytti, että tyttö ei ole sen jälkeen vielä omassa huoneessaan nukkunut. Siis minut, ei lasta. Tytöt puhuvat kepeästi siskon "räkimiskohtauksesta". Ihmetystä vähän herätti, kun raahasin varastoidun lastensängyn meidän sänkymme viereen, että kaikki mahdumme samaan huoneeseen nukkumaan. Ei nyt ihan ideaalitilanne, mutta en vain pysty laittamaan kirppua o...

Syksyllä ojaan umpimähkään kylvetyt tulppaanit yllättivät keväällä iloisesti. Kesäloman alkaessa  lapiomuija  aktivoitui rytinällä ja lapionkolinalla. Suunnitelmat olivat taas suuret. Viime vuonna aloitettu  ojaprojekti  täytyy ainakin saada loppuun. Toinen puoli alkaa olla melko valmis, vielä pientä säätöä tarvitsee tehdä. Keväällä olisin kehrännyt, jos olisin osannut, kun ojasta nosti päätään ihanat punaiset tulppaanit. I-HA-NAA. Rikkaruohojen poistaminen ei ihan täysin onnistunut, joten niitä sieltä puskee, mutta mikäpä niitä nyppiessä. Ensin kuitenkin ojan toinen puoli on saatava kuosiin. Viime vuonna lapioin pohjauoman riittävän syväksi, että vesi pääsee kulkemaan. Kesäkuun alkuun sitten kaivoin ruohot pois ojan pientareilta. Muutaman päivän vietin siis kirjaimellisesti katuojassa joko istuen, kontaten tai seisten. Sitten kun ruohot oli lapioitu pois, aloitin istutuspuuhat. Vuorenkilpeä ja saniaista aivan ojan toiseen päähän. Muutama kukkapenkistä pois kaiv...

On päiviä, ja sitten on pitkiä päiviä. Ja sitten on vielä helvetin piinallisia ja pitkiä iltoja. Yleensä ne on niitä, jolloin mies on iltavuorossa. Tuolloin ollaan Acutassa imemässä nenään mennyttä maissia pois, tarkistellaan päälleen lentäneen lapsosen kuntoa viisi minuuttia viimeisen lääkärikeskuksen sulkeutumisen jälkeen tai ihan vain oksennellaan ja sekoillaan yleisesti. Sillä tavalla sopivasti, että äiti saa tuntea itsensä juuri mukavalla tavalla riittämättömäksi. Erityisen lämpimänä mieleeni on painunut muisto vuosien takaa, kun olimme juuri muuttaneet nykyiseen taloomme. Talo on edelliseen verrattuna rauhallisemmalla alueella ja alkuun hiljaisuuteen totuttelu vei aikaa meiltä kaikilta, erityisesti esikoiseltamme. Kuopus oli muuttaessamme viikon vanha, joten hän ei totutellut muuhun kuin elämään kohdun ulkopuolella. Ensimmäiset illat yksin kahden lapsen kanssa olivat katastrofaalisia. Tuolloin kolmevuotias esikoisemme säikähteli jokaista rapsahdusta ja outoa ääntä ja kiljui p...