Maanantain yllätyshyökkäys
Viime viikon loppupuoli meni leppoisissa lomatunnelmissa. Meillä napsahti 15 vuotta täyteen naimisissaoloa, ja mies olikin järkännyt meille yllätykseksi kahdenkeskisen laivaristeilyn. Yllätys oli täydellinen ja reissu ihana. Oli oikeasti aikaa ihan vain olla ja jutella. Ihan kaksistaan. Olla hiljaa vierekkäin, puhua tyhjänpäiväisistä asioista ja sitten niistä tärkeistä. Halata ja olla lähekkäin. Huomata toinen oikeasti. Arjessa kun sitä tuppaa vain kiireellä toimittamaan ne välttämättömät asiat. Nyt oli 24 tuntia aikaa meille.
Tyttöjen kanssa juteltiin ennen päivää, että mitä tehtäisiin hääpäivänä. Minä kun en tosiaan tiennyt miehen suunnitelmista mitään. Usein olemme itse hääpäivää juhlistaneet perheen kesken piknikillä tai huvipuistoreissulla. Myöhemmin olemme juhlineet kaksin. Piknikkiä ehdotin tytöille tänäkin vuonna ja lisäsin aikuisten juhlivan päivää kaksin sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa meni kaksi pientä käsiparia kohtuullisen napsakasti puuskaan, ja hyvinkin syyttävästi kysyttiin, että MIKSI aikuiset eivät halua LAPSIAAN mukaan juhlimaan. Nähtävästi tällainen suunnitelma oli tyttöjen mielestä verrattavissa maanpetokseen. Ei auttanut selitykset mistään parisuhteen vaalimisesta, selvää petturuuttahan tuollainen on.
Sama reaktio saatiin aikaiseksi, kun katselin tyttöjen kanssa hääkuviamme. Kuvia ihasteltiin sulassa sovussa, kunnes neidit hoksasivat, että hehän eivät ole näissä bileissä olleet. Yritin selittää, että heitä ei kutsuttu siksi, etteivät he olleet vielä syntyneet, eikä heitä siksi voinut kutsua. Mutta ei. Minä olen VALINNUT mennä isin kanssa naimisiin ensin ja sitten vasta synnyttänyt heidät. Ettäs kehtasin! Tämä oli selvä todiste, että minä tykkään isistä enemmän kuin heistä. Ja. Se. On. Epiiii. Järkipuhe ei noihin lapsosiin selvästikään pure.
Risteilyltä palatessamme meillä oli kotona vastassa tuvan täydeltä vieraita. Äiti oli siivonnut kodin puhtaaksi ja sisko Espanjasta poikansa ja poikaystävänsä kanssa olivat vastaanottamassa matkalaisia. Lomamoodi jäi oikein mukavasti päälle. Viikonloppu menikin leppoisalla meiningillä hetkestä nauttien. Eipä niillä päivillä niin väliä. Se oli virhe.
Maanantaina päätimme lähteä luontoretkelle kiertämään läheistä järveä. Järven toisella puolella mukava pulahdus viileään järveen (niillä, jotka muistivat uimapuvun, eli en minä) ja sitten nälkäiset mahat kohti mummalaa, missä odotti valmis ateria. Meidän neideille reitti olikin jo vähän tuttu, joten viipelsivät käsi kädessä hieman edellä. Välillä pysähtyivät odottamaan meitä, jos näköyhteys katkesi. Kun olimme lähes perillä ja jäljellä oli enää runsaat sata metriä, annoin neideille luvan mennä edeltä. Ohjeistin vielä, että muistavat kävellä suoraan, kunnes mummala on vasemmalla puolella kävelytietä. Varmuuden vuoksi, vaikka reitti on tuttu.
Kun saavuimme mummalaan, ei tyttöjä näkynyt missään. Paniikki. Miten ihmeessä ovat voineet eksyä näin lyhyellä matkalla. Minä juoksen toisen hiekkatien päähän etsimään ja sisko päivystää toisella puolella. Ei missään yhtään ketään. Minä juoksen takaisin ja otan äidin pyörän. Isä lähtee myös etsimään, äitikin toiseen suuntaan. Sisko kiertää lähipolkuja. Minä lähden sotkemaan pyörällä ristiin rastiin katuja ja soitan hätänumeroon, josko ehtisi partioauto avuksi. Täytyy myöntää, että taisin tehdä henkilökohtaisen pyöräilyennätyksen, sellaisella vauhdilla vetelin katuja edestakaisin.
Jossain vaiheessa soitin äidille, joka sanoi olevansa menossa tyttöjen luokse. Kaksi nuorta poikaa olivat tulleet kertomaan, että olivat löytäneet kavereidensa kanssa hädissään olevat tyttöset läheltä. Nelikon tytöt olivat jääneet rauhoittelemaan lapsia ja pojat lähtivät etsimään vanhempia. Ja sieltähän nämä minun kullanmuruni löytyivät sykkyrässä nuorten hellästä huomasta takertuneina heidän kainaloonsa. Ihana nykynuoriso. I-HA-NA.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta kylläpä taas säikäytti. En voi käsittää, miten tytöt eksyivät niin lyhyellä ja tutulla reitillä. Selvää on, että suuntavaistoa heille ei ole annettu. Tosin, miten ottaa kauhalla, kun lusikalla annettu. Meikäläisellä meni puolisen vuotta hoksata, mikä on Hämeenkatu, kun muutin yläkoulun kynnyksellä Tampereelle. Raukkaparat ovat selvästi tulleet minuun. Sovittiin, että tästä lähtien tytöt eivät liiku yhtään mihinkään ilman kännykkää. Kun kännykkä on mukana, kännykän paikantamalla löytyy myös tytöt.
Monenlaisia ajatuksia jäi tästäkin mieleen. Toki ensimmäisenä se itsensä syyttäminen. Miten helvetissä hukkasin lapseni? Olisi kiva olla aina tilanteen tasalla, mutta näköjään sitä ei minulle suoda. Virhearviot on mun juttu. Lisäksi mietityttää tuo kohta kolmasluokkansa aloittavan tyttösen kyky itsenäisiin koulumatkoihin. Tyttö pelkää niin kovasti niin monia asioita, niin eipä tämä nyt tilannetta varmastikaan auttanut. Ja minä haluan antaa mahdollisuuden kypsyä hiljalleen tähän itsenäiseen kulkemiseen ilman pelkoja ja stressiä. Monta asiaa täytyy miettiä syksyä varten.
Niin. Että tällainen maanantai. Eipä tätä olisi muuna päivänä tapahtunutkaan. Illalla huomasin jalkapohjassa tulehtuneen haavan. Lähdin sitten suorilta etsimään tietoa lihansyöjäbakteereista, eipä se muu voi olla, maanantai kun oli. Kun varautuu pahimpaan, voi joku maanantai jopa yllättää hiukan positiivisemmin.
Nyt on onneksi jo tiistai. Luojan kiitos. Haavan tulehduskin parantunee ensi maanantaihin mennessä.
Tyttöjen kanssa juteltiin ennen päivää, että mitä tehtäisiin hääpäivänä. Minä kun en tosiaan tiennyt miehen suunnitelmista mitään. Usein olemme itse hääpäivää juhlistaneet perheen kesken piknikillä tai huvipuistoreissulla. Myöhemmin olemme juhlineet kaksin. Piknikkiä ehdotin tytöille tänäkin vuonna ja lisäsin aikuisten juhlivan päivää kaksin sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa meni kaksi pientä käsiparia kohtuullisen napsakasti puuskaan, ja hyvinkin syyttävästi kysyttiin, että MIKSI aikuiset eivät halua LAPSIAAN mukaan juhlimaan. Nähtävästi tällainen suunnitelma oli tyttöjen mielestä verrattavissa maanpetokseen. Ei auttanut selitykset mistään parisuhteen vaalimisesta, selvää petturuuttahan tuollainen on.
Sama reaktio saatiin aikaiseksi, kun katselin tyttöjen kanssa hääkuviamme. Kuvia ihasteltiin sulassa sovussa, kunnes neidit hoksasivat, että hehän eivät ole näissä bileissä olleet. Yritin selittää, että heitä ei kutsuttu siksi, etteivät he olleet vielä syntyneet, eikä heitä siksi voinut kutsua. Mutta ei. Minä olen VALINNUT mennä isin kanssa naimisiin ensin ja sitten vasta synnyttänyt heidät. Ettäs kehtasin! Tämä oli selvä todiste, että minä tykkään isistä enemmän kuin heistä. Ja. Se. On. Epiiii. Järkipuhe ei noihin lapsosiin selvästikään pure.
Risteilyltä palatessamme meillä oli kotona vastassa tuvan täydeltä vieraita. Äiti oli siivonnut kodin puhtaaksi ja sisko Espanjasta poikansa ja poikaystävänsä kanssa olivat vastaanottamassa matkalaisia. Lomamoodi jäi oikein mukavasti päälle. Viikonloppu menikin leppoisalla meiningillä hetkestä nauttien. Eipä niillä päivillä niin väliä. Se oli virhe.
Maanantaina päätimme lähteä luontoretkelle kiertämään läheistä järveä. Järven toisella puolella mukava pulahdus viileään järveen (niillä, jotka muistivat uimapuvun, eli en minä) ja sitten nälkäiset mahat kohti mummalaa, missä odotti valmis ateria. Meidän neideille reitti olikin jo vähän tuttu, joten viipelsivät käsi kädessä hieman edellä. Välillä pysähtyivät odottamaan meitä, jos näköyhteys katkesi. Kun olimme lähes perillä ja jäljellä oli enää runsaat sata metriä, annoin neideille luvan mennä edeltä. Ohjeistin vielä, että muistavat kävellä suoraan, kunnes mummala on vasemmalla puolella kävelytietä. Varmuuden vuoksi, vaikka reitti on tuttu.
Kun saavuimme mummalaan, ei tyttöjä näkynyt missään. Paniikki. Miten ihmeessä ovat voineet eksyä näin lyhyellä matkalla. Minä juoksen toisen hiekkatien päähän etsimään ja sisko päivystää toisella puolella. Ei missään yhtään ketään. Minä juoksen takaisin ja otan äidin pyörän. Isä lähtee myös etsimään, äitikin toiseen suuntaan. Sisko kiertää lähipolkuja. Minä lähden sotkemaan pyörällä ristiin rastiin katuja ja soitan hätänumeroon, josko ehtisi partioauto avuksi. Täytyy myöntää, että taisin tehdä henkilökohtaisen pyöräilyennätyksen, sellaisella vauhdilla vetelin katuja edestakaisin.
Jossain vaiheessa soitin äidille, joka sanoi olevansa menossa tyttöjen luokse. Kaksi nuorta poikaa olivat tulleet kertomaan, että olivat löytäneet kavereidensa kanssa hädissään olevat tyttöset läheltä. Nelikon tytöt olivat jääneet rauhoittelemaan lapsia ja pojat lähtivät etsimään vanhempia. Ja sieltähän nämä minun kullanmuruni löytyivät sykkyrässä nuorten hellästä huomasta takertuneina heidän kainaloonsa. Ihana nykynuoriso. I-HA-NA.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta kylläpä taas säikäytti. En voi käsittää, miten tytöt eksyivät niin lyhyellä ja tutulla reitillä. Selvää on, että suuntavaistoa heille ei ole annettu. Tosin, miten ottaa kauhalla, kun lusikalla annettu. Meikäläisellä meni puolisen vuotta hoksata, mikä on Hämeenkatu, kun muutin yläkoulun kynnyksellä Tampereelle. Raukkaparat ovat selvästi tulleet minuun. Sovittiin, että tästä lähtien tytöt eivät liiku yhtään mihinkään ilman kännykkää. Kun kännykkä on mukana, kännykän paikantamalla löytyy myös tytöt.
Monenlaisia ajatuksia jäi tästäkin mieleen. Toki ensimmäisenä se itsensä syyttäminen. Miten helvetissä hukkasin lapseni? Olisi kiva olla aina tilanteen tasalla, mutta näköjään sitä ei minulle suoda. Virhearviot on mun juttu. Lisäksi mietityttää tuo kohta kolmasluokkansa aloittavan tyttösen kyky itsenäisiin koulumatkoihin. Tyttö pelkää niin kovasti niin monia asioita, niin eipä tämä nyt tilannetta varmastikaan auttanut. Ja minä haluan antaa mahdollisuuden kypsyä hiljalleen tähän itsenäiseen kulkemiseen ilman pelkoja ja stressiä. Monta asiaa täytyy miettiä syksyä varten.
Niin. Että tällainen maanantai. Eipä tätä olisi muuna päivänä tapahtunutkaan. Illalla huomasin jalkapohjassa tulehtuneen haavan. Lähdin sitten suorilta etsimään tietoa lihansyöjäbakteereista, eipä se muu voi olla, maanantai kun oli. Kun varautuu pahimpaan, voi joku maanantai jopa yllättää hiukan positiivisemmin.
Nyt on onneksi jo tiistai. Luojan kiitos. Haavan tulehduskin parantunee ensi maanantaihin mennessä.
Kommentit
Lähetä kommentti