Ruuhkaa ja vuosia

Taas on vilahtanut muutama viikko, ja tämä ope sujahtanut tiiviimmin yläkoulun maailmaan. Pikkuhiljaa sitä on oikeasti tajuamassa, että siellä sitä nyt ollaan ja työskennellään. Aikamoista. Teinit ovat auliisti esitelleet kommervenkkejään ja laittaneet ansaitsemaan kannuksensa. Tähän mennessä nämä kullanmurut ovat opettaneet minulle jo aimo annoksen yläkoulun maailmasta. Seuraavia havaintoja olen jo ehtinyt tehdä: Teinislangi  Teinit ei enää puhu suomea. Ne puhuu lyhenteillä. Kun yrität saada vastausta, saatat saada vastaukseksi kirjainryöpyn, jossa ei ole mitään järkeä. Siinä ei enää OMG:n ja KVG:n tuntemus riitä. Vaikka tosin googlettaminen olisi varmaan hyödyksi. Vittu Vittu on edelleen voimissaan. Siis kielenkäytössä. Vittua käytetään ilmaisemaan vihaa, kiukkua, välinpitämättömyyttä, innostusta, iloa, ärsyyntymistä ja miljoonaa muutakin tunnetta. Se voidaan kiljahtaa riemukkaasti ilmoille ta karjahtaa raivokkaasti keuhkojen syvyydestä. Vittua käytetään myös välimerkkinä

Lupausten muodonmuutokset Olen aina ollut vakaasti sitä mieltä, että lupaukset on pidettävä. Hyvä ohjenuora elämässä, mutta lasten kanssa erityisen tärkeä asia. Aina homma ei vain etene ihan niin, kuin on itse kaavaillut. Mieleen muistuu eräs syksy, kun mahtipontisesti lupasin tytöille, että syyslomalla sitten hankitaan akvaario. Ja oikeasti aioin sen hankkia. Kunnes syysloma koitti, ja sen vietimme sairaalassa pienemmän neidin infektion vuoksi. Siitä se ajatus sitten lähti, sairastaminen jatkui kevääseen asti. Ei ihan tullut mieleen akvaario, eikä oikeastaan mikään muukaan asia kuin päivästä toiseen selviytyminen. Jo elokuussa hankittu akvaario nökötti alakerrassa tyhjänä lähes kaksi vuotta. Siellä se ilkkui kerta toisensa jälkeen ohimennessä: "lupausten rikkoja!" Meillä ei vieläkään ole kaloja. Mutta siinä vaiheessa kun puheet kissasta alkoivat olla viikottaisia, minulle iski paniikki ja jotain oli keksittävä. Niinpä lähdin gerbiililinjalle. Ne pysyvät boksissa

Lapset sängyissään, omissaan. Vihdoin ja viimein saatu jonkinsorttinen rutiini tähän hommaan. On halittu, toivotettu hyvät yöt, pidetty kädestä, luvattu, että kaikki on hyvin ja miljoona muuta rituaalia. Joo, ovet  on lukossa. Ei, kukaan ei tule. Ei, mitään pelottavaa ei tapahdu. Niin kuin ei ole tapahtunut muinakaan öinä. Juu, kuulen, jos huudatte. Juu, tulen, jos on tärkeää asiaa. Juu, huomenna on koulua ja eskaria. Ei, mörköjä ei ole olemassa. Juu, saat tulla viereen, jos valvot vielä kahdeltatoista yskän takia. Juu, joit jo iltaveden. Ei, ei saa tulla suoraan viereen. Ei, en mene vielä nukkumaan. Juu, tulen kurkkaamaan kun menen nukkumaan. Ei, ei sitä kamalaa tappajamummoa ole olemassa, josta joku luokkakaveri on kertonut. Eikä tappajaäitiä. Eikä yksisilmäistä koiraa. Eikä muitakaan kauhujuttuja. Ei. Juu, olet turvassa. Juu, laitan yövalot. Kun vihdoin astelen kohti olkkaria, kuuluu ysiveen huoneesta: "Vielä yks kysymys!" Minä menen valmiina vastaamaan

Minua puree aina ompelukärpänen tasaisin väliajoin. Joskus tämä tasainen väliaika voi lähennellä vuottakin, mutta varmaa on, että jossain vaiheessa se kuitenkin puree. Hyvin tyypillistä on, että syksyisin iskee ompeluinto, kun pihahommat on pakko lopettaa maan jäätyessä.   Kuusiveen silmähommien takia hänellä on päivittäin silmän peittohoito kaksi tuntia päivässä. Tämä aloitettiin jo kolme vuotta sitten. Jo alkuun oli selvää, että minkäänsorttinen silmän päälle liimattava lappu ei tule kysymykseenkään. Hommasta piti saada vähän motivoivampaa ja mielenkiintoisempaa. Niinpä ensin lähdimme googlettamaan silmälappuja. Ei löytynyt mitään. Sitten lähdimme itse askartelemaan lappua. Ensin prototyyppi pahvista, ja sen mukaan ompelua. Ensin kokeilimme kuminauhan kanssa pidettävää. Homma ei pelittänyt ollenkaan. Naru luisui ja lappu oli miten sattuu. Sitten kokeilimme silmälaseihin kiinnitettävää. Keräsimme lelulaatikoista muovilla päällystettyjä rautalankoja ja pujottelimme niitä pidikk

Ysiveetä hakemassa ensivierailulta uuden kaverin luota. Soitan ovikelloa, nainen tulee avaamaan. - Hei vaan, sinä varmaankin olet Maijan äiti! - Ööö, en ole. - ??? - Taidat tarkoittaa tuota naapurin Maijaa. Asuu tuossa naapurissa. 2a, ei 2b. Sattuuhan näitä. Keskustelu ystävän kanssa. -  Mä lupasin tytöille mennä niiden kanssa katsomaan elokuviin se Frozen 2. Kun tulee nyt marraskuussa elokuviin. - Eikös se tule vasta vuonna 2019? Tai ainakin niin me katottiin. - ...... Tytöt, mitäs jos käydäänkin katsomassa joku muu leffa ennen joulua? Mitäs pienistä. Autokeskustelua lapsen kanssa: - Kun sisko menee mummalle saunomaan, niin sä voit mennä kotona kylpyyn, kun et halua saunoa. - Millon mä meen sinne kaverin juhliin? Eikös ne oo tänään? - ???....!!!! Niin, tai sit voidaankin tehdä niin, että meet ensin sinne kaverin juhliin ja sit pääset kylpyyn. Pikkumutkia. Tämän viikon muistettuja juttuja, joista olen niin kovin ylpeä: - Ysivee oli ensimmäistä kertaa tällä vii

Aamu: - Sullon edelleen noi eiliset vaatteet tossa sohvalla! Nyt viet ne pyykkiin! - No veinhän mä yhen. - Mutta tossa ne sohvalla on edelleen. - Mutta veinhän mä yhen. - Niiii-in, mutta tossa sohvalla ne edelleen on ne sun eiliset vaatteet. - Mä en ymmärrä, mitä sä yrität mulle sanoa. - (AAAAAARGGGGHHHH) Sitä, että nää sun eiliset vaatteet on tässä sohvalla. Tässä. Näetkö. Tässä. Sä et ole vienyt sun eilisiä vaatteita pyykkiin. - Mut mä vein yhden sukan. - (AAAAAAAAARRRRRRGGGGGGHHHHHHH) Joo, mut sun molemmat sukat on edelleen tässä. Kuten nää muutkin vaatteet. Hetken kuluttua vaatteet on pois sohvalta, paitsi yksi sukka lojuu käsinojalla.

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin mä olen aika onnettomuusaltis yksilö. Sellaisella hyvin oudolla tavalla, jossa ei peruskaatumiset ja varpaanlyömiset riitä. Sellaisella tavalla, mitä muistellaan pitkään ja hartaasti lähipiirin toimesta. Mä olen potkaissut nenäni vinoon omalla polvella, jättänyt pääni autonoven väliin, kun olen itse sitä ollut sulkemassa, meinannut tukehtua omaan sylkeeni, ruuvannut ruuvinvääntimellä ruuvin sijasta omaa sormeani ja viimeisimpänä kommelluksena tökännyt nenän limakalvon rikki vaahteralla. Aina sattuu ja tapahtuu jotain. Muistan katselleeni joskus sellaisen elokuvan kuin Darwin Awards. Siinä vakuutustutkija lähti tutkimaan niitä kaikkia tapaturmaisia kuolemia, jotka olivat vakuutusyhtiön tietoon tulleet ja kuulostivat aivan järjettömiltä. Elokuva tuli mieleen eräänä talvisena pakkasaamuna, kun päätin putsata auton lämmitysjohtoa lähimmällä harjalla. Ei sitten tullut mieleen tarkistaa, että mitä materiaalia on harja ja onko lämmitysjohdon toinen p

Kokonainen viikko yläkoulutöitä takana. Perjantaina juhlin opehuoneessa ehjää viikkoa töissä. Sinänsä absurdia, mutta tämä syksy on valitettavasti tuonut mukanaan sen, että kokonainen viikko töissä ilman sairastumista on harvinaisuus. Oli ihanaa olla niin kuin muutkin, maanantaista perjantaihin työpaikalla. Viikko on opettanut paljon. Ja muistuttanut omista yläasteajoista. Heti ensimmäisenä päivänä mieleen tuli kouriintuvasti se, kuinka varomatonta on koskea yläkoulussa pulpetin alapuolelle. Sieltä kun ei koskaan tiedä, mitä löytää. Minulla tuntuu olevan ehdoton lahja niiden purkkayllätysten löytämisessä. Parit purkat sain tunnustella sormenpäilläni, ennen kuin muistin, että pidetään ne sormet vain siellä omalla puolella. Ja minä olen oppinut sukeltamaan teinilaumaan. Kävelen käytävillä kohtuusujuvasti vastavirtaan, myötävirtaan ja vaikka miten. Muutaman käännöksenkin olen kokeillut. Aika uskaliasta. Kun ne rynnivät kohti, enää ei tee mieli juosta toiseen suuntaan. Kyllä niiden kok

Tämän viikon aloitin taas kerran uudella yrityksellä palata töihin. Koko syksy kun on ollut yhtä yritystä vailla onnistumisia, joten kaiken toivoni laitoin tähän uuden koulun uuteen alkuun. Sitä edellistä yritystä en halua nyt laskea mukaan tähän, koska silloin oireilin vielä vanhoja sisäilma-asioita. Nyt kasvosärky on saatu kohtuullisesti aisoihin, niin päätin lähteä kokeilemaan. Kotona möllöttäminen kun on aika turhauttavaa hommaa. Maanantai meni aivan penkin alle. Ensimmäinen tunti ensimmäisessä luokassa toi kouriintuvasti esille sen, että kroppani on alkanut kehitellä itselleen hajusteyliherkkyyttä. Ja kun nämä nuoret yläkouluikäiset neitoset ja herrat ovat hoksanneet hajusteiden maailman, niin onhan niitä nyt käytettävä. Toki muistan itsekin, kun yläasteella niiden hajuvesien kanssa lotrasin periaatteella parempi överit kuin vajarit.  Olen lukenut hajusteyliherkkien tarinoita. Ja niiden sisäilmaoireilijoiden, jotka saavat bonuksena hajuste- ja kemikaaliyliherkkyyden. Karme

Sanotaan, että kamelin selän katkaisee jokin pieni asia. Pöydälle läikkynyt maito, ovenkarmiin lyöty varvas, reikä paidassa. Ihan mitä vain pientä ja mitätöntä. Mutta juuri sen verran, että taakka käy liian suureksi. Mun täytyy sanoa, että tämän kamelin selkä on katkeamispisteessä. En osaa sanoa, onko taakka liian suuri vai selkä liian pieni. Nyt vain tuntuu siltä, että haluaisin mennä metsään ihan yksin, nököttää siellä kannon päässä katsomatta kelloa tai ajattelematta mitään. Olla vaan ja antaa aivojen levätä. Ja miksi metsään? Kahvilassakin voisi olla mukava piiloutua ihmisvilinään. Nurkkapöydässä tuijotella mitään näkemättä. Mutta kun. Nyt näyttää joka helvetin tila olevan uusi mahdollisuus oireille. Kasvosärky, päänsärky, lima nielussa. Viime viikonloppuna kävin Byggmaxissa hakemassa multaa, piipahdin maksamassa sisälle. Jyskytys yltyi kasvoissa ja levisi päähän. Tämän jälkeen menin Hong Kongiin. Kipu pienempi, mutta tunnettavissa erittäin hyvin kuitenkin. Eilen olin kuusiveen k

Kaksi päivää yläkouluopeilua takana. Uuden esimieheni oivaa ohjetta noudattaen olen pääosin silmitellyt ja seuraillut. Tehnyt lukkaria ja kysellyt. Kävellyt käytävillä ja kopioinut. Muutamia huomioitakin on tullut tehtyä tämän kaiken silmittelyn lomassa. Oppilaat on isoja. Kyllähän minä tiesin, että ne jatkaa kasvuaan, mutta voi jumankekka kun ne on isoja. Ja ne pursuaa hormoneita, hajuvesiä, energiaa ja omaa egoaan. Tänään huomasin portaissa kävellessäni miettiväni, että pelkoa ei tule missään tilanteessa näyttää täällä. Vähän kuin susilauman keskellä olisi. Jos ne tajuaa mun olevan saalis, ne syö mut. Elävältä. Minun täytyy myöntää, että vähän kyllä vielä arkailen. Huomaamattani luikin sivuun, kun iso teinilauma jyristää kohti. Olen vielä vähän shokkitilassa. Ensin olin omassa pienessä lintukodossani omassa tutussa työpaikassani. Tai, no. Kotona sairastamassa. Mutta ajatus siitä, että olen töissä siinä vanhassa tutussa paikassa. Ja nyt ihmettelen, että onkohan koulun käytävät lii

Lukioikäisenä yliopisto-opiskelu tuntui pelottavalta. Eihän siitä voi selvitä. Niinpä vannoin vakaasti, etten koskaan mene yliopistoon. Ja mitenkäs kävi? Ihmeellisesti löysin itseni välivuoden jälkeen yliopistolta erityispedagogiikan laitokselta. Kuitenkin jo ensimmäisenä syksynä päätin, että ei sitä valtavan työlästä ja mahdottoman vaikeaa gradua kannata tehdä, eihän siitä selviä. Voihan sitä töitä tehdä muutenkin. Ja mitenkäs kävi? Mystisesti sain gradun valmiiksi ja valmistuin neljässä ja puolessa vuodessa. Aloitin urani päiväkodin puolelta. Päätin vakaasti, ettei ikinä koulun puolelle, vaikka pätevyyteni sen sallisikin. Ajattelin ruveta barrikadeille varhaiskasvatuksen tärkeyden puolesta, koska tärkeäähän se on. Mutta mitenkäs kävi? Vuoden päiväkodissa työskentelyn jälkeen sain tilaisuuden kokeilla koulun puolta ja päätin tarttua tilaisuuteen. Sille tielle jäin. Alakouluun. Ja vannoin, että IKINÄ en mene yläkouluun opettajaksi. Siellähän on teinejä. Ei ikinä. Ja mitenkäs kävi...

Lauantai oli kohtuullisen vauhdikas päivä. Tuolloin juhlistimme kasiveen tulevia ysiveesynttäreitä suvun ja ystävien voimin kahdessa kattauksessa. Minä päätin leipoa taas kohtuudella, ja periaatteessa onnistuinkin. Eri laatuja oli vähemmän kuin aikaisemmin. Päätin tehdä vain muffineja ja täytekakun. Muffineihin voisin sitten kehitellä muutamaa erilaista kuorrutetta ja täytekakuksi ajattelin kokeilla porkkanakakkua. Olisi vähän erilaisempi. Ajatus hyvä, toteutuksessa lähti mopo keulimaan. Perjantaina kun aloitin täytekakun tekemisen, iski ajatus, että yksi pohja taitaa olla ihan liian vähän. Että varmaan loppuu kyllä kesken. Ja kun en päässyt ajatuksesta irti, päätin tuplata annoksen. Ja tulihan sitä. Kakku oli täytteen kanssa lähes 15 senttiä korkea. Koristelu onnistui Kinuskikissan ohjeella oikein mukavasti. Yleensä koristeluvaihe on sellainen, että mies tietää ottaa muksut kainaloon ja hiipiä takavasemmalle. Usein olen tehnyt sokerikuorrutteesta päällysen ja tyttöjen toiveid

Meidän syksy ei ole ollut kovin terve. Neidit ovat poteneet korviaan, yskineet ja olleet räkäisiä. Ja minä en ole kyllä jäänyt jälkeen tässä kisassa. Erotuksena se, että tytöt ovat sairastaneet reiluja räkätauteja. Minä taas en ole ollut juurikaan räkäinen, mutta olen potenut poskionteloita, kurkkukipua, menettänyt ääntäni ja ollut öisin niin tukossa keuhkoista, että kroppa on joutunut käyttämään koko apulihasrepertuaarinsa hengittämiseen. Tämä näkyykin sitten aamuisin, tai enemmänkin tuntuu kun rintakehä ja pallea ovat kuin rekan alle jääneitä. Systemaattinen ja sinnikäs lepäily on auttanut ja nyt alkaa taas muistaa, mitä on virkeähkö olo. Tällä välillä lapsukaiset ovat aloitelleet uutta kierrosta sairastelussa. Neiti kuusivee sairasti korvatulehduksen muutamia viikkoja sitten. Honotus säilyi ja pään kuvissahan löytyi sivulöydöksenä turpeat poskiontelot. Viime viikon lopulla räkäisyys otti taas uusia kierroksia ja kaveriksi tuli kunnon röhinäyskä. Lauantaina päätimme sitten viedä lä

Lasten ja aikuisten välillä vallitsee selvästi kielimuuri. Se, mitä aikuinen luulee sanovansa, kääntyy lasten korvissa aivan joksikin muuksi. Alla erään legendaarisen väärinymmärryssarjan aamu, jolloin eri kieltä puhuva äiti oli saada aikuisten kielellä hermoromahduksen. Lasten kielellä äiti hermostui ihan yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroituksia. Mitä minä luulen sanovani: "Hae reppu." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Makaa vatsallasi sohvalla ja vietä aamuhetki jalkoja potkutellen." Mitä minä luulen sanovani: "Käy pukemassa huoneessa nopeasti, nyt on kiire." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Mene piirtelemään huoneeseesi kaikessa rauhassa, ei mitään kiirettä." Mitä minä luulen sanovani: "Hae vaatteet sun huoneesta, tarttis pukea äkkiä, ettei myöhästytä." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Kiedo viltti ympärillesi, ota kainaloosi kultainen koristeruusu ja mene peilin eteen tekemään selfienomaisia pose

Viime perjantai oli SE päivä. Marssimme taas TAYS:n ovista sisään kuusiveen kanssa. Magneettikuviin. Kuusiveetä jännitti kovasti, kun pitää pistää. Itseä jännitti kaikki mahdollinen. Yön pitkinä tunteina kun ehtii pohtia kaikkea mahdollista aivokasvaimista harvinaisiin perinnöllisiin sairauksiin asti. Menimme osastolle ja saimme huoneen. Hoitaja ja hoitajaopiskelija auttavoit ja neuvoivat. Vaatteiden  vaihto, päivän kulun selvittelyä, ja sitten se KAMALA piikki käteen. Onneksi tyttö sai Emlaa käteen ennen pistämistä. Siunattu olkoon se sielu, joka on Emlan kehittänyt. Tosin huutohan siitä tuli joka tapauksessa, kun aika hurjaahan se tuollaisen pienen mielestä on, että aletaan käteen piikkiä työntämään. Mutta menihän se siinä. Reipas oli tyttö kokonaisuudessaan. Sitten taas odottelua. Tyttönen hekumoi jo My Little -ihmisponitalollaan. Olin luvannut palkinnoksi päivästä hartaasti toivotun paketin. Ulkokuoria ihasteltiin ja lupasin, että heti herätessään saa ottaa paketin ja avata. Ma

Meillä on jonkin verran puhuttu uskonnosta. En ole sinänsä pyrkinyt tuputtamaan joitakin tiettyjä ajatuksia, vastannut aina lasten kysyessä sillä tavalla, miten itse uskon. Ja ollaan puhuttu myös muista uskonnoista ja siitä, ettei uskota. Vanhempi tuntuu olevan tällä hetkellä enemmän taipuvainen tälle uskomispuolelle. Nuoremman mielipiteistä en ole vielä ennen tätä päivää saanut selvää kuvaa. Ja sitten tuli ruokapöytäkeskustelu: Kasivee: "Äiti, mikä ikäkausi ihmisen elämässä on lyhin?" Minä: "Kyllä se varmaankin lapsuus tai nuoruus on." Yleistä keskustelua ikäkausista tyttöjen kesken... Kasivee: "Olispa jännää, jos vanhana muuttuis taas lapseksi, eikä tarttis kuolla ollenkaan!" Kuusivee: "Joo! Joku kättelis sua ja humps! Sä olisit vauva taas ja sitten sen pitäis pitää huolta susta, joka kätteli sua!" Kasivee: "Joo! Mut mää en oikeen ymmärrä sitä, millanen se Jumala on siellä taivaassa. Kun eihän se ihminen voi olla, kun se on taivaa

Kuusiveen kouristuskohtauksesta on aikaa yli kaksi kuukautta. Elokuun alussa pääsimme EEG-tutkimukseen. Tyttö herätettiin neljältä ja vietiin päivällä tutkimukseen. Tavoitteena oli, että nukkuisikin vielä tutkimuksen aikana. Ja nukkuihan se, kun oli puhki. Hyvin siis meni. Lääkäri oli vasta viime viikolla. Siellä selvitettiin, että mitään kummempaa ei EEG:stä löytynyt, jonkinsorttisia viitteitä alttiuteen saada epileptisiä kohtauksia, mutta näitä kuulemma on jopa 10 prosentilla väestöstä, eikä suurimmalle osalle tule koskaan mitään. Ja koska näin pitkään on mennyt ensimmäisestä kohtauksesta, hyvin todennäköistä on, että toista ei tulekaan. Näillä näkymin ei ole siis mitään hälyttävää, eikä epilepsiaa. Ohjeeksi saatiin kertoa tytön kanssa tekemissä oleville, että jos joskus sattuu kouristamaan uudelleen, kannattaa soittaa ambulanssi. Näin sitten olisi toimintamalli valmiina, jos joskus sattuisi uusimaan. Mutta kuulemma hyvin todennäköistä, että ei uusi. Nyt minä olen sitten kerton

Meillä on yleensä aika huono tuuri autojen kanssa. Aina on jotakin. Erityisesti silloin, jos ne haistavat rahantulon. Autot siis. Silloin kannattaa auton läsnäollessa olla hyvin hiljaa. Kerran voitettiin Ässä-arvalla 500 euroa. Auto tuli seuraavana päivänä korjauksesta, lasku oli 1500 euroa. Myös silloin, kun rahaa sattuu olemaan erityisen vähän, autot tuppaavat kiusaamaan. Rahahuolia ei siis kannata puida autossa. Ja aina sattuu jos jonkinsorttisia tapauksia näiden raharohmujen kanssa. Oli ne sitten uusia, vanhoja tai jotakin siltä väliltä. Toki ihan uusista ei ole kokemusta, mutta silleen niinku kohtuullisen uusista. Viime helmikuussa päätimme panostaa mun autoon. Kilometrejä kun tulee paljon, ja bensajuopponi imi mun lompakkoa kuiviin. Päätettiin ostaa sähköauto. Josko tulisi säästöä kulkemisesta. Toki osamaksusopimus nappasi oman osansa, mutta meidän laskujen mukaan tuo summa säästyi melkein jo bensakuluissa. Pohdittiin, pohdittiin, laskettiin ja päätettiin. Josko olisi sitten vä

Runsas viikko sitten sunnuntaina tunsin flunssan valtaavan alaa. Osasin jo odottaa tätä vierasta, kun pienet neitokaiseni olivat jo niiskuttaneet hyvän tovin. Maanantaina piti jäädä hoitamaan nuhaneniä kotiin ja tiistaina sain jäädä sitten hoitamaan itseäni. Nuha iski kunnolla päälle ja vei äänen. Tai, no olihan mulla jonkinsorttinen ääni, mutta se kuulosti enemmänkin teinipojalta megamurrosiän kourissa. Se tässä taudissa on ollut positiivista, että tällä kertaa en menettänyt äänen volyyminappulan hallintaa. Joskus aikaisempina vuosina olen vuoronperään kiljahdellut tai karjahdellut asiani holtittomasti, kun äänihuulilla tuntui olevan täysin oma tahto. Tämä tuotti useamman nolon hetken, kun tuli karjuttua hyvinkin oudoissa tilanteissa. Eräskin kaupan kassa tuijotti minua silmät selällään, kun vastasin "Haluatko kuitin?" -kysymykseen vähän liiankin innokkaasti "ei KIITOS !!!!!!" Taisipa lirauttaa alleenkin, sen verran säikähtäneeltä näytti. Tämä siperia on opettanu