Ruuhkaa ja vuosia

Vuoden 2020 joulukuussa juttelin siskoni kanssa puhelimessa. Taisi olla joulun jälkeiset välipäivät ja vuosi oli pian vaihtumassa. Olimme yhteisesti sitä mieltä, että mennyt vuosi oli ollut aika paska. Sovittiin juhlallisesti, että vuodesta 2021 tulisi paljon parempi kuin vuodesta 2020. Joku raja kun pitää paskallakin olla.  Kun sitten tammi-helmikuun makasin pääosin sohvalla seinää tuijottaen, alkoi mieleeni hiipiä, että vuosi 2020 olikin ollut ihan siedettävä. Tämä vuosi olisi se paskista paskin. Ehdottomasti. Joulukuussa 2021 juttelimme taas kuluneesta vuodesta siskoni kanssa ja totesimme, että ei taida uskaltaa enää sanoa mitään seuraavasta vuodesta, ettei mene pahemmaksi. Jompikumpi meistä taisi siihen kuitenkin huokaista jotakin sellaista, että ei kai se toisaalta voi millään järjellä pahemmaksi mennä. No jaa. Taidamme sopia siskon kanssa, että uusista vuosista ei enää ikinä puhuta. Odotetaan vain niska kyyryssä, että mitä sieltä tulee ja huokaistaan helpotuksesta, jos sattuu...

 Nyt on kulunut yli kolme kuukautta leikkauksesta. Monet kevään oireista ovat jääneet taakse. Vapina ei ole palannut ja pärjään arjessa paljon paremmin. Allergialääkityksen pystyin lopettamaan muutama viikko leikkauksen jälkeen kokonaan ja astmalääkkeitä olen pystynyt vähentämään paljon. Pahimmassa vaiheessa astmaan kun oli jopa seitsemän eri lääkettä. Pääsen kävelyille ja kävinpä yhtenä päivänä pyörälenkilläkin. Ihana on jaksaa kantaa kauppakassit itse ja maidon saa alimmalta hyllyltä helposti nostettua kärryyn.  Se euforia, mikä leikkauksen jälkeen valtasi mielen, on hieman laantunut. Tilalle on alkanut tuikahdella epävarmuutta, surua, vihaa, kiukkua, välillä myös epätoivoa. Vaikka olen ottanut todella isoja askelia toipumisessa, paljon on vielä jäänyt kroppaan. Tutkimukset ovat kesken edelleen ja mieltä kaivaa se, mitkä näistä oireista on tullut jäädäkseen. Tällä hetkellä suurimmat ongelmat ovat vireystilan ylläpidossa. Väsymys on vieraana joka hetki, mutta välillä se iskee...

Ennen Essureiden poistoleikkausta luin paljon naisten kokemuksia poistoleikkauksista ja Essure-vapaasta elämästä sen jälkeen. Kerta toisensa jälkeen teksteissä tuli esiin sana ihmeparantuminen. Tällä sanalla moni nainen kuvaili oloaan leikkauksen jälkeen. Että olo parani niin radikaalisti, että se tuntui aivan ihmeeltä. Hyvin vaikea oli ennen leikkausta ymmärtää, mistä he puhuivat. Nyt alan ymmärtää näitä kommentteja.  Mitään takeita paremmasta olosta ei ollut. Esimerkiksi sisätaudeillä lääkäri ei uskonut alkuunkaan, että Essureiden poisto voisi ratkaista yhtään mitään. Gynekologi, joka minut leikkasi, ei myöskään takuuta leikkauksen hyödyllisyydelle antanut. Oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että Essuret kannattaa poistaa, että näkisi niiden osuuden tähän kaikkeen. Ja olihan niillä osuutta. Huhhuh.  Heti leikkauksen jälkeen olo oli parempi alavatsassa. Vaikka haavat olivat kipeät ja olin muutenkin pihalla kuin lumiukko, kehoni rekisteröi sen kevyemmän fiiliksen alavatsassa....

 (Sisältää kertomusta leikkauksesta. Jos et kestä puhetta verestä tai ladypartseista, lue omalla vastuulla) Tällä viikolla loputtomalta tuntunut odotus päättyi. Vihdoinkin aikani Essureiden poistoleikkaukseen oli käsillä. Nyt en enää odottaisi, vaan jotain oikeasti konkreettista tapahtuisi. Vaikka leikkausta odotti kovasti, niin kyllä ajatus nukutuksesta ja leikkauksesta myös pelotti. Leikkaava lääkärikin jo ensi tapaamisella kehotti varautumaan pitkään toipumisaikaan, koska elimistöni on ollut niin huonossa kunnossa jo pitkän aikaa. Tällöin voi toipuminenkin ottaa aikansa. Ei sitä voinut olla heikolla hetkellä miettimättä, että onko tässä nyt hyppimässä ojasta allikkoon ja pahentamassa tilannettaan. Mutta. Eipä sitä auta muuta kuin yrittää kaikkensa, että saisi elämänsä takaisin. Kuitenkin aika vahva fiilis oli, että tämä on se, joka nyt kropassa tekee tuhojaan. Vaikka ne yön epäröintihetket muuta väittivätkin.  Leikkauspäivän aamuna kello herätti viideltä. Sairaalaan oli tun...

 Tammikuussa sisätaudeilla apulaisylilääkäri kysyi, milloin viimeksi olen tuntenut itseni terveeksi. Hetken mietittyäni vastasin, että kuusi-seitsemän vuotta sitten. Viimeiset vuodet kun ovat olleet kompurointia sairaudesta toiseen. Jäin miettimään, mitä silloin kuusi-seitsemän vuotta sitten tapahtui. Löytyisikö sieltä selitys siihen, että olen nyt tässä kunnossa.   Tuohon aikaan kasivee oli pikkutatti ja minä olin juuri palannut työelämään. Se nyt sinänsä on jo iso muutos. Mietin sitäkin vaihtoea, että vaikeat raskaudet vain tekivät jotakin elimistölleni. Mutta sitten muistin, että kaikesta univajeesta huolimatta olin raskauden jälkeen kohtuullisen terve.  2014 jouluna olin ollut puolisen vuotta töissä hoitovapaan jälkeen. Tuossa vaiheessa lapsiluku oli täynnä ja uusia raskauksia ei todellakaan haluttu. Olin selvinnyt jotakuinkin järjissäni kahdesta helvetillisestä hyperemeesiraskaudesta ja onnistunut saamaan maailmaan kaksi ihanaa tyttölasta. Se riitti. Halusin yli...