Ruuhkaa ja vuosia

Jokaisella vanhemmalla on kokemuksia lääkärikäynneistä lapsen kanssa. Sinne marssitaan pienen käärön, taaperon, tahtovan tappuran, pikkukoululaisen, vähän isomman koululaisen ja lopulta teinin kanssa. Välillä lääkäristä tullaan pois reseptin tai hoito-ohjeen kanssa tyytyväisenä siitä, että oli tajunnut viedä sen pilttinsä oikeaan aikaan tutkittavaksi. Välillä tulee myös muunlaisia käyntejä. Meidän perhe on vahvasti kunnostautunut noissa muunlaisissa käynneissä.  Välillä on äärettömän vaikea arvioida, kannattaako sitä lapsostaan lähteä raahaamaan lääkäriin vai odottaa vielä. Kerran jos toisenkin sitä on saanut kuulla, että "on vain perusnuhaa, se lähtee ihan vain sairastamalla". Viestitetään vahvasti, että koitapa tumpelovanhempi nyt lopettaa nämä turhat lääkärissäramppaamiset ja anna lapsen sairastaa rauhassa kotona. Tällöin tumpelovanhempi häpeää asiaankuuluvasti ja poistuu nöyränä vastaanotolta.  Erityisen hohdokas tumpelovanhempikokemus meillä oli lasten ollessa pienempiä.

 Pian on kuntoni romahtamisen kaksivuotispäivä. Aivan tarkkaan en muista, tapahtuiko se tapaninpäivänä vai päivä sen jälkeen. En muista, koska katosin sumuun. Nukuin, makasin, itkin. Kävelin tuettuna, istuin tuettuna. Muistan lyhyitä hetkiä, pieniä keskustelunpätkiä. Muistan, kun en pysynyt pystyssä. Muistan, kun en jaksanut istua ilman tukea. Enkä tuenkaan kanssa kovin pitkään.  Muistan pyörätuolimatkat Acutan käytävillä ja nöyryyttävät pyörätuolimatkat pois Acutan käytäviltä. Muistan uudenvuoden, kun istuin peittojen alla kuistin tuolissa ja nojasin kehoani seinään, kun lihakset eivät jaksaneet kannatella minua enää. Siinä kyyhötin tutisevana lihamassana ja yritin näytellä, että nautin katsellessani perheeni suorittamia uuden vuoden perinteitämme. En pystynyt nauttimaan, koska mietin, milloin lihaksista häviää ja se viimeinenkin voima ja putoan maahan.  Muistan ne iltahalauksien lomassa vaaditut lupaukset: "Lupaathan äiti, että et kuole. Lupaa mulle." Minä lupasin. Samalla

  Ilta-Sanomat pistää parastaan ja on lähtenyt oikein haastattelemaan kakkaohjeiden tiimoilta. Tottakai sitä pitää nyt vähän nostaa tapetille, että opettajat ovat TAAS KERRAN vastustamassa kaikkia hyviä ideoita. Eräs huolella laadittu kysymys kuuluu näin: "Tämähän on aivan luonnollinen asia, joka on osattu hoitaa Suomessa satoja vuosia ja varmasti opettajatkin osaisivat?" Taas keskitytään parjaamaan opettajia miettimättä sitä, mitä heiltä oikein pyydetään. Kyse EI ole osaamisesta. Aika moni osaa kantaa sankoa. Miten tämä paskasouvi saadaan käytännössä toimimaan, onkin sitten oma hommansa.  Ensinnäkin. Siistijöillä on tiukat ergonomiaohjeet, joiden mukaan he työskentelevät. Asioita ei kanniskella, vaan niitä työnnetään. Ei kumarrella eikä kurotella turhia. Pyritään mahdollisimman hyvään ergonomiaan, jotta keho kestäisi työn rasitusta vuodesta toiseen. Tämä on erittäin tärkeä asia, josta siistijät osaavat pitää myös kiinni. Hyvä! Nyt on ihan ok, että opettajat kantaisivat kakk

Vaikka korona jyllää edelleen siellä sun täällä, koulujen koronaohjeet alkavat olla menneen talven lumia. Ei enää ruuan jakamista, aikataulujen porrastamista, väljyyden taikomista ahtaisiin tiloihin ja muita ihania ylhäältä päin kouluille annettuja ohjeita. Ei lastenlääkäreitä kertomassa, kuinka koulun tulee toimia. Ah, ihan vain koulua, peruskoulua.  Tai niinhän sitä luuli. Nyt saatiinkin pandemian jälkeen vähän maailmansodan uhkaa ja energiakriisiä. Koulussa opettajat ja muu henkilöstö tekee parhaansa kaiken tämän epävarmuuden ja huolen keskellä. Yrittää vakauttaa, tuoda rutiineja, saada koulunkäynti pois poikkeusjärjestelyistä. Samalla peläten, olemmeko taas menossa kohti poikkeusjärjestelyjä.  Jos sähköä ei riitä, se katkeaa. Myös kouluista. Siihen pitää varautua. Pitää huomioida kaikki. Tätä nyt pähkäillään kunnissa ja mietitään, miten koulunkäynti järjestyy kun sähköä ei tule. Jossakin kunnassa on hankittu opettajille otsalamput. Ihan varma en ole, miten se opetus hoidetaan, kun

 Endokrinologin aika tuli ja meni. Olin varustautunut huolellisesti. Mukaan otin jäljennökset käsien piirroksista, pohjallisen pieneksi jääneistä talvikengistä, kaksi vuotta sitten ostetun kesähatun ja huolellisesti laaditun listan tämänhetkisistä oireista.  Lääkäri otti vastaan ja pyysi kertomaan omin sanoin tilanteestani. Ojensin oirelistan ja yritin samalla kertoa mieheni avustamana tilanteestani. Näytin käsikuvat, hatun ja asettelin jalan aivan liian pienen pohjallisen päälle. Näytin kuvia itsestäni kuutisen vuotta sitten ja hän tarkasti vertaili kasvojani niihin.  Tämän jälkeen hän sitten totesi, ettei hän periaatteessa ole aivolisäkkeen varjoainemagneettikuvia vastaan ja jopa myönsi, että onhan minulla nyt turvotusta. Siihen sitten yhteisymmärrys loppui.  Hatun sopimattomuus johtuu turvotuksesta. Hän pohti myös, voisiko hattu olla kutistunut. Lisäsi myös, että koska hattu oli mennyt pieneksi niin nopeasti, ei voi olla kyse kasvusta vaan turvotuksesta. Kun sanoin, että ylioppilasl

 Mitä tapahtuu, kun kerta toisensa jälkeen annetaan ymmärtää, että kärsii mielen ongelmasta? Kun lääkäri lääkärin perään systemaattisesti vihjaa, että vika löytyy pääosastolta. Sitä huomaa alkavansa epäillä itseään. Vaikka kuinka itsestä tuntuu, että on oikeassa ja ongelma on fyysinen, se systemaattinen lääkärikomppanian jyrääminen alkaa tuntua, juurikin siellä pääkopassa.  Muutama viikko sitten kävelin keittiöön ja jalka petti alta aivan yhtäkkiä. Kaaduin pitkin pituuttani lattialle, enkä saanut otettua juuri yhtään vastaan käsillä. Se sattui. Kun sieltä lattiatasolta keräilin luitani ja nousin ylös, ensimmäisenä hiipi mieleeni ajatus: Mitä, jos tein tahallani tämän kaatumisen? Mitä, jos olisinkin voinut pysyä pystyssä, mutta päätinkin kaatua?  Töissä käyminen ei ole ollut helppoa. Olen pystynyt olemaan nyt syksystä töissä vain muutamia päiviä. Jokin on kehossani mennyt pahempaan suuntaan. Niissä muutamissa kokouksissa, joihin olen päässyt, olen pääasiassa nuokkunut ja haukotellut. Ku

Edelleen prosessoin sitä, miten ihmeessä en ole enää uskottava potilas. Näin maalaisjärjellä ajateltuna oireeni ovat muutakin kuin mielen tuotetta. Muutakin kuin väsymystä. Ja silti jauhan väsymyksestä kerta toisensa jälkeen usean tahon kanssa. Ihan älytöntä.  Tällä hetkellä koen, että vaihtoehdot ovat tupla tai kuitti. Yksityisen neurologin antama oljenkorsi ojentaa pelastusköyttä, jonka kautta voisin saada apua. Jos köysi ei johda mihinkään, jään vatvomaan väsymystäni psykiatrian ja väsymystyöryhmän ansaan. Sitten en saa hoitoa, en apua. Ja minun pitää pärjätä tällä rikkinäisellä keholla.  Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi pääni lihoo. Olen tätä kertonut kaiken muun oireilun ohessa jo yli vuoden ajan. Kukaan ei ole siihen tarttunut. Kunnes työterveyden neurologi tarttui. Kysyi, onko jalka kasvanut. En osannut sanoa mitään, kun en ollut tämän kaiken kaaoksen keskellä ensimmäisenä pohtinut jalkojani. Toki sitä, että jalat ei toimi kunnolla, mutta en kokoa. Neurologi suositteli kasvuhor

 Kevät luikahti ohi sairastellessa. Kun jotakuinkin pääsin tolpilleni norosta, huhtikuussa sain korona kakkosen. Sekin oli saatanallisen kova. Jälkitauteineen tietty, taas sai popsia antibioottia ja pohtia, mitä sekin tekee kropalle.  Tämän oireiluni osalta kevät meni narkolepsiaselvittelyissä. Tai oikeastaan odottelussa, että taas joku lähete liikahtaisi eteenpäin ja tarvittavat kokeet otettaisiin ja joku joskus katsoisi tuloksia. Toukokuussa olin TAYS:an neurologilla. Hetken kuunneltuaan kertomustani totesi, että olen väsyneempi kuin narkoleptikot yleensä. Kysyessäni, voisiko tuota väsymystä yrittää hoitaa jotenkin, kiirehti kertomaan, että ei voi hoitaa, kun ei ole diagnoosia. Loppukaneettina: "Ei narkolepsiaa, hyvää jatkoa." Kun jäin vääntämään, että mitä seuraavaksi, lupasi taikoa lähetteitä jonnekin. Ilman tätä vääntämistä olisin jäänyt tyhjän päälle. Lupasi vielä soittaa, kun viimeiset tutkimustulokset ovat tulleet.   Puhelu tuli ja narkolepsiattomuus varmistui. Oreksi

Vuoden 2020 joulukuussa juttelin siskoni kanssa puhelimessa. Taisi olla joulun jälkeiset välipäivät ja vuosi oli pian vaihtumassa. Olimme yhteisesti sitä mieltä, että mennyt vuosi oli ollut aika paska. Sovittiin juhlallisesti, että vuodesta 2021 tulisi paljon parempi kuin vuodesta 2020. Joku raja kun pitää paskallakin olla.  Kun sitten tammi-helmikuun makasin pääosin sohvalla seinää tuijottaen, alkoi mieleeni hiipiä, että vuosi 2020 olikin ollut ihan siedettävä. Tämä vuosi olisi se paskista paskin. Ehdottomasti. Joulukuussa 2021 juttelimme taas kuluneesta vuodesta siskoni kanssa ja totesimme, että ei taida uskaltaa enää sanoa mitään seuraavasta vuodesta, ettei mene pahemmaksi. Jompikumpi meistä taisi siihen kuitenkin huokaista jotakin sellaista, että ei kai se toisaalta voi millään järjellä pahemmaksi mennä. No jaa. Taidamme sopia siskon kanssa, että uusista vuosista ei enää ikinä puhuta. Odotetaan vain niska kyyryssä, että mitä sieltä tulee ja huokaistaan helpotuksesta, jos sattuu ole

 Koulujen digiloikka on todellisuutta. Enää ei käännellä hiirenkorvilla olevia opettajan oppaita, vaan näpytellään esiin digiopetusmateriaalit. Makupaloina oppitunteja maustamaan pelataan kahoottia sekä netin opetuspelejä tai katsotaan opetusvideoita. Kaikki suunnitelmat ovat läppärillä, kaikki vuorovaikutus käydään Wilman ja sähköpostin kautta. Kunnes ei käydäkään. On päiviä, kun lennokkaan digiloikan sijaan opeparat kokevat järisyttävän digilätsähdyksen. Joka aamu he loikkaavat uskollisesti ja luottavaisina digimaailmaan. Levittävät kätensä ja luottavat siihen, että loikka kantaa. Niinhän se on tehnyt ennenkin. Kunnes tulee aamu, jolloin loikka ei kannakaan. Opeparat putoavat räpiköiden maahan, ihan kesken loikan. LÄTS! Wilma ei toimi. Nettiin ei pääse. Digimateriaalit eivät aukea. Läppäri ei löydä näyttötekniikkaa.   Ope käy läpi kaikki digisurun viisi vaihetta. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.  Ensin hän kieltää tapahtuneen ja yrittää raivokkaasti saada di

Loma loppui sillä samalla hetkellä, kun STM ja Kiuru vetäisivät keskusteluun etäkoulun. Vaikka kuinka yritti pitää lomamoodia yllä, sitä kuitenkin alkoi pohtia, mikä sotku töissä maanantaina odottaa. Toki tiesin, että etäkoulu ei tule tapahtumaan, mutta jännityksellä jäin odottamaan, mitä ratkaisuja koulumaailmaan tuodaan etäkoulun tilalle. Jospa annetaan jo Aikuisten Oikeasti Erittäin Vahva maskisuositus. Tai ollaan vielä vähän väljemmin. Odotetusti  infektiolääkärit kiiruhtivat torppaamaan etäkouluajatuksen, koska "lapset sairastavat lievästi, eikä etäkoulu auta koronatilanteeseen." Etäkoulun huonoutta perusteltiin myös sillä, että kun siihen mennään, tartuntojen valossa sitä ei voida sitten purkaa. What? Twitterissä ehdittiin taas irvailla opettajien hauraudella, kun rokotetut opet pelkää koronaa. Kyse ei ole opettajista. Kyse on siitä huolesta, onnistuuko lähiopetus, jos omikron leviää kouluissa. Kun tartuntoja popsahtelee sinne sun tänne, kokonainen koululuokka tulee ol