Ruuhkaa ja vuosia

Minä ja autot. Meillä on jonkinsorttinen blokki, minkä vuoksi me ei yleensä ymmärretä toisiamme. Todennäköisesti auto on sitä mieltä, että vika on minussa, mutta minä olisin taipuvainen vastakkaiseen analyysiin. Ei niitä voi tajuta. Mun nykyinen kultamuru on Opel Ampera, joka pääosin on ollut kultamuru. Välillä muru on ollut piru, mutta pääosin muru. Aamuisin tämä muru herättää minut ja naapuruston reippaalla hälytysäänellään, kun systemaattisesti unohdan, että latauspistokkeen saa ottaa irti vasta sitten, kun ovet eivät ole lukittuna. Muistan asian siinä vaiheessa, kun painelen hysteriapaniikissa avaimia, jotta saisin oven auki. Pahoittelut naapurit, yritän muistaa. Yritän. Kovasti. Mun miehen muru oli vielä viime viikkoihin asti sininen auto, jonka merkkiä en muista. Mun uskollinen kumppani kivihommissa ja hulluissa Ikea-villityksissä. Ah, tuon auton kanssa tuli vietettyä kerta jos toinenkin tien päällä jos jonkinlainen lasti kyydissä. Todellinen kivikaveri. Tällä sinisellä kum...

Meillä on yleensä aika huono tuuri autojen kanssa. Aina on jotakin. Erityisesti silloin, jos ne haistavat rahantulon. Autot siis. Silloin kannattaa auton läsnäollessa olla hyvin hiljaa. Kerran voitettiin Ässä-arvalla 500 euroa. Auto tuli seuraavana päivänä korjauksesta, lasku oli 1500 euroa. Myös silloin, kun rahaa sattuu olemaan erityisen vähän, autot tuppaavat kiusaamaan. Rahahuolia ei siis kannata puida autossa. Ja aina sattuu jos jonkinsorttisia tapauksia näiden raharohmujen kanssa. Oli ne sitten uusia, vanhoja tai jotakin siltä väliltä. Toki ihan uusista ei ole kokemusta, mutta silleen niinku kohtuullisen uusista. Viime helmikuussa päätimme panostaa mun autoon. Kilometrejä kun tulee paljon, ja bensajuopponi imi mun lompakkoa kuiviin. Päätettiin ostaa sähköauto. Josko tulisi säästöä kulkemisesta. Toki osamaksusopimus nappasi oman osansa, mutta meidän laskujen mukaan tuo summa säästyi melkein jo bensakuluissa. Pohdittiin, pohdittiin, laskettiin ja päätettiin. Josko olisi sitten vä...

Otsikon fraasin olen kuullut lukemattomia kertoja elämäni aikana. Taipumukseni joutua ennelta arvaamattomiin erikoisiin tilanteisiin hipoo välillä taikuutta. Tai jotain muuta yliluonnollista. Tämän kyseenalaisen lahjani koki isänikin karvaasti jo yhdeksänkymmentäluvulla, kun hänen rakkaalla tietokoneellaan hakkasin Hugo-peliä. Ja kone meni niin tilttiin, että isä sitä selvitteli päiväkausia. Lukiossa haastattelun tekeminen opon koneella sekoitti laitteen pasmat niin täysin, että se lepäsi lopun päivää. Opiskeluaikanani työskentelin puhelinhaastattelufirmassa ja onnistuin hukkaamaan koko päivän aikana tekemäni haastattelut. Ja kun piti ohjelman olla pomminvarma, eikä pitäisi millään hävitä mihinkään. Näin ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut. Näinpä.. Tänään taas kuulin tuon lausahduksen, enkä oikein osannut muuta kuin todeta, että no olipa yllätys. Päivä oli sujunut ihan mukavasti, tulin töistä ja ehdin vetäistä jopa pienet tirsat ennen illan treenirumbaa. Tytöt vaihtoivat hiljattai...

Minua on viime viikkoina lähestynyt useampi mieshenkilö. He hymyilevät, katsovat silmiin ja juttelevat mukavia. Kyselevät ja ovat kiinnostuneita, kuuntelevat aidosti. Voisi jo ihmetellä, että onko kevät villinnyt kaksilahkeiset. Tai mukava olisi ajatella, että tämä keski-ikää kolkutteleva rouvashenkilö olisi sen verran vetävä peli, että aiheuttaisi kohahduksia parkkipaikalla. Keskusteluissa kun kuitenkin on ollut jonkinsorttinen ihaileva sävy ja vihjaus oman vaihtamisesta uuteen versioon. Mutta se en ole minä. Se on mun auto. Se vetävä peli. Kato kun sähköauto. Joka hemmetin kerran mun on tehnyt mieli kysyä, että miten helvetissä te edes tiedätte tuon valkoisen nelipyörän olevan sähköllä kulkeva. Sehän on Opel. Ihan samaltahan se näyttää kuin muutkin autot. Mun kriteerit autolle on väri ja avaimet. Pitää olla kivan värinen ja söpöt avaimet. Mä kutsun niitä kullanmuruiksi ja pirulaisiksi, silittelen konepeltiä ja maanittelen, kun nikottelevat. Tai sadattelen ja uhkailen kun eivät to...

Työmatkani on kohtalaisen pitkä. Edestakaisin viitisenkymmentä kilometria. Puksuttelin uskollisella Mazdallani matkaa useamman vuoden. Sitä ennen vähemmän uskollisilla pirulaisilla. Vaikka tuo Mazda olikin kovin uskollinen, se oli myös kovin vanha. Se oli ahnas juomaan bensaa ja kärytteli sitä sitten pahanhajuisesti ulos peräpäästään. Kuitenkin aina päästöarvojen rajojen sisällä, uskollinen kun oli. Toki oli Mazdalla alkanut ikä painaa, ja ulkomuoto alkoi vähän kärsiä ruostepilkuista. Osasta alkoi jo katsastusmieskin huomatella. Niinpä täytyi miettiä vaihtoehtoja. Korjatako vanhaa uskollista riihikuivalla vaiko hypätä tuntemattomaan jonkun uuden tuttavuuden kanssa? Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätimme, että hyppy tuntemattomaan täytyy tässä vaiheessa tehdä. Kovasti toivoin, että tilalle löytyisi uusi uskollinen, eikä mikään pirulainen. Ennen hiihtolomaa kävimme vaihdon tekemässä, kun sopiva ehdokas löytyi. Ei ihan uusi, mutta kovin kiiltävä edelliseen verrattuna. Vähän kuluttava, s...