Opettajien lahjominen keväisin ei ole velvoite, mutta se voi olla tärkeä ele myös oppilaalle itselleen

Taas elämme sitä aikaa, kun opettajien tekemiset (ja tekemättä jättämiset) tuntuvat kiinnostavan hyvin monia, myös valtakuntamme sanomalehtiä. Ovathan opettajat, nuo perkeleelliset puolipäivätyötä tekevät oman elämänsä lorvikatarrit, kirmaamassa taas kerran lomalle. 

Näiden liian helppo työ ja liian pitkät lomat -kestosuosikkien kanssa pyörii näin lukuvuoden lopulla keskustelut opettajien lahjomisista. Jussi Ylä-Liedenpohja pohdiskeli Helsingin sanomien mielipidepalstalla, kuinka vaivaannuttavana hän kokisi lahjaperinteen, jos olisi opettaja. Kuten arvata saattaa, tosi vaivaannuttavana. Eihän nyt ketään muutakaan ammattikuntaa lahjota ja ihan aikansa elänyt perinne. Nih! 

No alkuun, kyllä muuten lahjotaan. Muistan aikoinaan, kun äitini kiinnitti joka joulu konvehtirasian oveen lehdenjakajalle. Olen itse kiikuttanut pieniä muistamisia kampaajalle ja kosmetologille, joiden asiakkaana olin ollut vuosikausia. Ylipäänsäkin, kun on kyse jonkinlaisesta merkityksellisestä ja pitkäaikaisesta vuorovaikutuksesta, vaikkakin ammattiin liittyvänä, saattaa jollekin joskus tulla mieleen muistaa työntekijää. 

Ylä-Liedenpohja esitti pyyntönä Helsingin kaupungille lahjaperinteen kieltävää linjausta sekä suunnitteli vaihtoehtoisena muistamisena mobilepay-maksua. Näillä tuotoilla voitaisiin sitten hankkia liikuntavälineitä ja pihapelejä seuraavalle lukuvuodelle. 

Siispä, jos haluat muistaa opettajaa lukuvuodesta, anna rahaa oppilaiden pihapeleihin. Eli älä muista opettajaa, vaan omaa lastasi ja lapsen luokkakavereita. Mieletön logiikka. Jos haluat muistaa terapeuttia, osta hänelle nenäliinoja, niin hän saa tarjota niitä vaikeita hetkiä eläville terapoitaville. Tai läheistäsi hoitanutta sairaala- tai hoito-osastoa voisi muistaa vaikkapa kertakäyttöisillä oksennuspusseilla tai aikuisvaipoilla, he saavat sitten niitä jakaa potilailleen ja hoidokeilleen. Ihan mahtavaa! 

Itse laaja-alaisena erityisopettajana olen saanut vähemmän muistamisia kuin esimerkiksi luokanopettajat. Mutta sitten kun muistamisia on tullut, ovat lahjan antamiset olleet sellaisia hetkiä, kun on pitänyt hieman liikutuksesta itkeä. Muistan erään pojan vuosien takaa, joka jouluna kiikutti minulle erittäin huolellisesti ja runsaasti teipatun pienen joulupaketin. Paketin sisältä paljastui mitä hurmaavin pieni koriste-esine. Se on minulla edelleen tallessa, niin hellyttävä oli tämä lahja. 

Toinen erittäin mieleenpainuva lahja oli ruusu, jonka sain syntymäpäivänäni. Lapsi, jonka kanssa olin tehnyt erittäin tiivistä työtä ylä- ja alamäkineen, sai kuulla, että minulla on synttärit. Hän päätti siltä seisomalta juosta lähimpään kukkakauppaan ostamaan ruusun antaakseen sen minulle. Kun tämä hikinen, punainen ja äärimmäisen hengästynyt lapsi seisoi luokkani ovella ruusu kädessään ja silmät antamisen riemua täynnä, minä itkin liikutuksesta ja helpotuksesta. Olihan nimittäin jo korviini ehtinyt kantautua, että nyt on joku ottanut hatkat välituntialueelta. Tämän ruusun kuivasin ja säilytin huolellisesti vuosien ajan, kunnes se mureni tunnistamattomaksi. 

Näihin lahjoihin liittyy monta erilaista tunnetta, muistoa ja ajatusta. Niin antajalla kuin vastaanottajalla. Se on rituaali, joka on ollut joillekin oppilaille äärettömän tärkeä. He saavat kertoa opettajalleen, että lukuvuosi on ollut merkityksellinen. 

Joskus lahjan antaminen on tärkeää myös huoltajalle. Kerran olen saanut Mariskoolin. Toisen kerran hierontalahjakortin. Kaksi kalleinta lahjaa, mitä olen koskaan opettajana saanut. Näiden molempien lahjojen kohdalla koin, että myös huoltajat halusivat kertoa lahjallaan minulle jotain. Jotain siitä ajasta, mitä yhdessä koimme lukuvuoden aikana. Vaikeista hetkistä ja hyvistä hetkistä. Siitä, että me kaikki aikuiset välitimme siitä, mitä näille lapsille tapahtuu. Eikä sillä lahjan hinnalla ollut väliä. Vaan sillä tunteella. 

Jotkut monivuotiset kukat voivat ilahduttaa opettajan pihassa useamman vuoden. Pakko ei ole ostaa yhtään mitään. Ihan sanallinenkin kiitos on iso asia opettajalle. Tai itse tehty kortti. Muistamiseen ei ole samaa kaavaa kaikille. Ja tosiaan, pakko ei ole muistaa mitenkään.  

Opettajien muistaminen on tapa, joka pitää säilyttää niillä, jotka sitä haluavat tehdä. Se on merkityksellinen ja tärkeä rituaali niille, jotka sitä tarvitsevat. Se ei kuitenkaan ole velvoittava perinne, jota on pakko noudattaa, vaikka ei haluaisi. Yksikään opettaja ei ole muistilistan kanssa kyttäämässä, että toiko se Pirkko-Petteri minulle orvokin vai jättikö tuomatta. Jos et pidä perinteestä, älä vie mitään. Jos lapsesi ei pidä perinteestä, älä pakota viemään mitään. Mutta jos haluat muistaa, vie ihmeessä. Tai anna lapsesi viedä, jos hän haluaa. Mutta älä rajoita muita siksi, että sinä et halua. 

Haluaisin vielä muistuttaa, että vanhempainyhdistykset tekevät hienoa työtä varainkeruun puolella koulumaailmassa. Heidän kauttaan usein hankitaan niitä pihapelejä ja liikuntavälineitä, jotka koulun tiukasta budjetista jäävät tilaamatta. Nämä vanhemmat tekevät arvokasta vapaaehtoistyötä. Mutta tämä työ ei ole opettajien muistamista. Se on lasten hyväksi tehtävää työtä.