Ruuhkaa ja vuosia

Tiedättekö sen tunteen, kun ei oikein enää jaksaisi työpäivän ja kaiken muun hulinan päälle lähteä vielä itse liikkumaan? Usein saa kerätä aimo annoksen tahdonvoimaa, että saisi raahattua itsensä salille tai lenkkipolulle. Tosin aina se palkitsee endorfiiniryöppynä, virkeämpänä olona ja hyvänä mielenä. Siksi olenkin päättänyt pitää liikuntasuunnitelmistani kiinni, vaikka kuinka kurjalta se lähtö tuntuisikin. Tiedän kuitenkin, että hetken päästä se tuntuukin tosi kivalta. Mun tyttöset ovat ottaneet tavaksi hieman haastaa äidin motivaatiota kaiken muun haasteen lisäksi. Isompi yleensä ensimmäisenä kiljaisee lähtöaikeet huomatessaan: "Siis TAASKO sää oot menossa jonnekin?! Pitääkö sun AINA mennä lenkille?" Ja neiti viisivee ripustautuu kaulaan anoen: "Älä lähde, älä oo kauaa, tuu pian takasin, hali, pusu, halipusu, älä vielä, hali, vielä hali." Sitten tulee isompi, joka haluaa halia viimeisenä, jonka jälkeen pienempi haluaa halia viimeisenä jajajajaja... Ihan kuin lu

Tyttöseni syövät sulassa sovussa iltapalaa, ja minä ajattelen käydä pikasuihkussa sillä aikaa. Huikkaan neideille, että menen suihkuun, johon reagoidaan melkolailla samoin kuin norsu pölyhiukkaseen. Ei siis mitenkään. Sipsuttelen alakertaan, avaan suihkun. Noin 30 sekunnin päästä alkaa kuulua rappusten yläpäästä aivan järjetön älämölö. Äänenvoimakkuudesta päätellen vähintäänkin jokin vakava tapaturma on sattunut. Yritän huutaa, että olen suihkussa, ja saa tulla alas kertomaan asiansa. Vastauksesti pikkuneiti karjuu mitää mahtipontisesti. Vihdoin luovuttaa ja kipittää alakertaan. Tämä äärettömän hätäinen ja tärkeä asia oli, että saako ottaa lisää kaakaota. Toki vaati kiireellistä huomiota. Jatkan suihkuttelua, ja noin minuutin päästä seisoo isompi neiti syyttävän näköisenä ovensuussa: "Sä en vastannut mitään, kun mä huusin." Tietty, anteeksi, en ollut nyt riittävän tarkkana. Pahoitteluni. Tämän äärettömän hätäisen ja tärkeän asian aihe oli, että kun hän on ottanut uuden ri

Tänään se jysähti tietoisuuteen. Pienemmän päikkyuraa on jäljellä enää kolme päivää. Ja nyt jo itkettää. Päiväkoti on ollut aivan ihana ja tyttö on saanut mielettömän hyvää hoitoa koko päikkyuransa ajan. Ja nyt se loppuu. Mulla ei ole enää päiväkoti-ikäistä lasta. Mun murut kasvaa. Tiistaina istuin eskarin vanhempainillassa ja yritn pureksia sitä todellisuutta, että tosiaan minun nuorimmaiseni on sinne menossa. Kevät on kyllä kaikkinensa itkijänaiselle kovin haastavaa aikaa. Yksi lukuvuosi on paketissa ja juhlissa esitellään lapsosten ihania opittuja taitoja. Ja se aito ilo, mikä niiden pienten säihkysilmien kasvoista loistaa. Mun vaan täytyy itkeä. Lähtevät kutoset tanssimassa juhlassa, vain taivas rajana. Loman riemu, lapsuuden into. Ja tämä on siis vasta se työpuoli. Kun tähän päälle lisätään kertoimeksi omat lapset ja heidän tärkeät tapahtumat, ei liikutukselle tule loppua. Olen useaan otteeseen joutunut selittämään tyttösille, että itkuni on liikutusta, kun kyyneleitä kuivaile

Vihdoin ja viimein kevät, ihanaa! Aurinko lämmittää ja ulos voi vilahtaa vaikka koko päiväksi. Tämä päivä tuli vietettyä kyllä hyvinkin tiiviisti ulkona pihatöissä. Mies teki äitienpäivälahjaksi lupaamaansa kasvihuonetta ja minä... No, sitä sun tätä. Meikäläisen keskittymiskyvyllä kun pitää aloittaa vähintään seitsemän projektia, joista voi sitten päivän aikana saattaa loppuun enintään kaksi. Tänään jatkoin ojaprojektia laittamalla pieniä kiviä ojan reunaan, puhdistin isoimman mansikkapenkin, ruokkosin pienen kasvimaani ja istutin yhdessä tyttöjen kanssa sinne salaatit, porkkanat, persiljat, sipulit ja mut ihanat asiat. Sitten kaivoin autotallin päädystä maata pois aurinkokukkapenkin tieltä. Sitten vielä nyppimistä ja suunnittelua eri puolilla pihaa. I-HA-NAA! Meidän neitien laskeutuminen kevääseen ei ole käynyt yhtä mutkattomasti kuin perheen aikuisten. Kun joka kevät tulee tytöille yhtä suurena yllätyksenä, että pihalla on ÖTÖKÖITÄ! PALJON! Ensimmäiset pihapäivät ovatkin sitten sit

Otsikon fraasin olen kuullut lukemattomia kertoja elämäni aikana. Taipumukseni joutua ennelta arvaamattomiin erikoisiin tilanteisiin hipoo välillä taikuutta. Tai jotain muuta yliluonnollista. Tämän kyseenalaisen lahjani koki isänikin karvaasti jo yhdeksänkymmentäluvulla, kun hänen rakkaalla tietokoneellaan hakkasin Hugo-peliä. Ja kone meni niin tilttiin, että isä sitä selvitteli päiväkausia. Lukiossa haastattelun tekeminen opon koneella sekoitti laitteen pasmat niin täysin, että se lepäsi lopun päivää. Opiskeluaikanani työskentelin puhelinhaastattelufirmassa ja onnistuin hukkaamaan koko päivän aikana tekemäni haastattelut. Ja kun piti ohjelman olla pomminvarma, eikä pitäisi millään hävitä mihinkään. Näin ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut. Näinpä.. Tänään taas kuulin tuon lausahduksen, enkä oikein osannut muuta kuin todeta, että no olipa yllätys. Päivä oli sujunut ihan mukavasti, tulin töistä ja ehdin vetäistä jopa pienet tirsat ennen illan treenirumbaa. Tytöt vaihtoivat hiljattai