Ruuhkaa ja vuosia

Olen aika varma, että olen joutunut jonkinlaiseen aikakapseliin. Tämä kapseli selvästi hidastaa aikaa. Kun arki muuttui tutkimus- ja lääkäriaikojen odotteluksi, päivät eivät vain etene. Viikko aikaa pään magneettiin, puolitoista ultraan, yli kaksi viikkoa sisätautilääkärille. Aamulla lasken päivät tuleviin aikoihin ja mahdollisiin vastauksiin. Aamupäivällä lasken, päivällä lasken, iltapäivällä lasken, illalla lasken. Ja kyllä, yöllä vasta laskenkin.  Yöt ovat inhottavia. Silloin on pimeää ja hiljaista. Erittäin otollista aikaa miettiä, mitä kaikkea mahdollista voi kropastani löytyä. Kun ajatus riittävästi lähtee laukalle, sitä ehtii asetella pahanlaatuisia kasvaimia kohdusta aivoihin asti. Ehdinpä eilen suunnitella elämää jalka-amputaation jälkeen.  Näiden worst case scenarioiden jälkeen palaan aina siihen ajatukseen, että mitä jos ei löydykään mitään. Mitä jos tämä laitetaankin masennuksen piikkiin turvotuksista ja kaikesta muusta oireilusta huolimatta? Mitä jos joudun toiminnallisten

 Viimeiset vuodet ovat olleet aikamoista pyöritystä. Tekemistä on riittänyt ja iskuja sadellut. Työpaikat ovat vaihtuneet sisäilmaoireilun takia useampaan otteeseen ja tutustumista sekä totuttelua on saanut tehdä roppakaupalla. Toisaalta virkistävää on nähdä useamman koulun toimintatapoja ja luoda niiden sisällä omia uusia tapoja. Mutta kyllähän se jatkuva uusi vie myös voimavaroja. Varsinkin silloin, kun kroppa oireilee ja kiukuttelee. Tottuminen vaatii aikaa.  Isoin isku on ehdottomasti ollut tyttäreni kiusaaminen. Se on nakertanut uskoani koulujärjestelmään, oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että tässä yhteiskunnassa saa apua silloin, kun sitä tarvitsee. Me ei saatu. Jouduin kerta toisensa jälkeen vaatimaan, riitelemään, todistelemaan, taistelemaan, että ensinnäkin kiusaaminen loppuisi ja lastani kohdeltaisiin asiallisesti. Ja että hän saisi apua niihin traumoihin, joita tämä yhden lapsen suorittama kokonaisvaltainen piinaaminen aiheutti.  Viime syksynä asiat lähtivät rullaamaan parem