Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2020.

Tehoperjantait

Kuva
 Syksyn alussa tein pitkän harkinnan jälkeen päätöksen tehdä osa-aikaista työaikaa. Käytännössä tämä tarkoitti kohdallani sitä, että perjantait ovat vapaita. Ja kun se työnantajapuolellekin kävi, niin tuumasta toimeen. Sen verran on ollut haipakkaa viime vuodet, että kuormituksen tasaaminen oli tarpeen.  Kun päätös oli tehty, alkoi kova suunnittelu, mitä kaikkea ihanaa, mahtavaa ja kehittävää ehtisin noiden perjantaipäivien aikana tehdä. Kun olisi kokonainen päivä viikossa varattuna itselle, aikaan voisi saada vaikka mitä.  Pitkään olen haaveillut väitöskirjasta. Nuo perjantait olisivat mahtavia hetkiä koluta yliopiston kirjastoa läpi kiinnostavia tutkimuksia lukien ja tutkimussuunnitelmaa hahmotellen. Lisäksi voisin kaavailla jonkinsorttista pientä kevytyrittäjähommaa kaiken muun ohelle, niin voisin päästä kokeilemaan siipiäni vähän erilaisissa ympäristöissä.  Sormet syyhysivät jo valmiiksi niiden pitkien ja taidokkaasti laadittujen blogikirjoitusten määrästä, niitähän tuottaisin joka

Nimipäivä kaukana Strömsöstä

Kuva
 Korona-aikaan juhliminen on oma taiteenlajinsa. Varsinkin silloin, kun nuhaa ja yskää pukkaa. Kasivee sai nuhan viikonloppuna ja minä muutaman päivän jälkijunassa. Pääsimme viettämään äiti-tytär -aikaa näytteenotossa. Ihanaa, niin ihanaa.  Kun samalle viikolle osuu 11-veen nimpparit, ei kovin suuria muistamisia ole luvassa, negatiivisista tuloksista huolimatta. Niin monta tarinaa on lukenut useasta negatiivisesta tuloksesta ennen kuin korona sitten löytyykin, niin ei viitsi riskeerata huseeraamalla ihmisten ilmoilla. Eikä sitä pelkkää nuhaakaan ole nyt mukava saada. Jokainen uusi flunssa kuormittaa näytteenottoa ja terveydenhuoltoa.  Mummut ja papat halusivat kuitenkin käydä ovella tuomassa lahjansa, mikä oli ihanaa nimpparisankaria ajatellen. Lupasin avata oven, mutten päästää sisälle. En halua olla se, joka jonkun taudin tartuttaa isovanhempiin.  Miehen vanhemmat soittivat jo edellisenä päivänä varmistaakseen, että pääsevät toimittamaan lahjan oikeana päivänä. Minä selitin, että sai

Läski

Kuva
Olen aina ollut lihava. Niin kauan kuin muistan. Ensimmäinen muistikuva lihavuudestani sijoittuu ekaluokan syksyyn. Istuin luokkani tyttöjen kanssa liikuntatunnin jälkeen pukuhuoneessa ja kuuntelin muiden tyttöjen keskustelua aloitetuista harrastuksista. En enää tarkkaan muista, mitä kukakin oli aloittanut, mutta muistan sen innon ja ylpeyden, millä harrastuksesta kerrottiin. Erityisen ylpeästi joku lausui aloittaneensa tanssin. Se oli aika hieno juttu. Tähän yksi luokkakakaveri kertoi halunneensa aloittaa baletin, mutta hän on kuulemma liian paksu siihen. Baletinopettaja oli näin todennut. Katsoin tuota tyttöä, ja sitten itseäni. Olimme samankokoiset. Tajusin heti, että minäkään en pääsisi balettiin. Olisin liian paksu. Lihava. Heti tuli tarve vetää vaatteet päälle vähän ripeämmin. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olin aivan normaalipainoinen tyttö, kun tunsin ensimmäistä kertaa häpeää kehostani. Olin aina ollut pitkä ikäisekseni, ja kun luokassa järjestyttiin päivittäin pituusjono

Ope ei tajua koronaa

Korona. Tuo kaikkien huulilla pyörivä sana. Päivänpolttava aihe on, pitääkö ne huulet pitää maskin takana vaiko vapaasti kaikkien nähtävillä. Tällä hetkellä suomalaiset asiantuntijat jopa suosittelevat maskin käyttöä, mutta kansa ei täysin ole taipunut tähän suositukseen. Miksiköhän? Maskikeskustelu alkoi jo keväällä.  HS  listasi lokakuisessa artikkelissaan, mitä kaikkea asiantuntijat aiheesta kaikessa viisaudessaan julkisuudessa sanoivat. Oli maskiselvitystä ja maskikauppoja. THL:n kanta tuntui olevan, että maskit eivät hyödytä ketään, eniten hyötyä on käsienpesulla ja aivastushygienialla. Käsienpesulla suojaat itseäsi ja aivastushygienialla muita.  Kuitenkin THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta suosittelee 14.4. HS:ssa kangasmaskien käyttöä muiden suojelemiseksi. Siitä neljän päivän päästä tulee THL:n ja STM:n tiedote : " Itsetehdyssä maskissa vääränlainen kangasmateriaali voi heikentää keuhkojen terveyttä, kun esimerkiksi mikrokuituja, pölyä tai kangashiukkasia joutuu hengityste

Opettajat puun ja kuoren välissä

Ja tapahtui niinä päivinä, että terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä opetus- ja kulttuuriministeriöltä tuli suositus, kuinka Suomen maassa oli opetus järjestettävä. Tämä suositus ei todellakaan ollut ensimmäinen ja tapahtui koronan ollessa maailman puheenaiheena. Ja kaikki opettajat menivät kouluihin, kukin omaan kaupunkiinsa.   Ja kyllä. Opetuksen järjestäjät, opettajat sekä muu henkilökunta ovat tutkiskelleet sydämissään näitä suosituksia, joiden meidät pitäisi koronalta pelastaa. Veikkaanpa, että ainakin opetuksen järjestäjäpuoli on tutkiskellut kohtuullisen hartaasti, lähes evankeliumimaisella hartaudella, jotta homma ei räjähtäisi käsiin ensimmäisenä juuri omassa kunnassa.  Miksi tämä koronatilanne ja annetut suositukset sitten niin kovin meitä opettajia ja muita mukana olevia hirvittää? Koska suositukset kokonaisuudessaan ovat mahdottomia noudattaa. Ja sitten kun menee vihkoon, niin keiden päälle kura lentää?  Hyvä esimerkki oli  Iltasanomien  artikkeli opetusministeri Li A

Täydellinen aamu

 Mä vihaan aamuja. Lähes yhtä paljon kuin maanantaita. Aamuisin väsyttää, on kiire, tavarat on hukassa ja kaikki menee yksinkertaisesti pieleen. Aina.  Olen aina ollut iltaihminen, iltaisin olen virkeimmilläni. Ihan parasta on vapaa aamu, jolloin voi herätä rauhassa, syödä aamupala kirjaa lukien tai lempiohjelmaa seuraten, yökkäri päällä. Ilman kiirettä ja pakkoa. Ja sitä hemmetin ketutusta, kun aikataulut ei kumminkaan pidä. Kesälomaan mahtui monta ihanaa aamua. Tällä viikolla tämän perheen naiset palasivat karuun arkeen töiden ja koulun alkamisen merkeissä. Kasiveelle, joka on sielultaan osittain koira, tämä ei ollut ongelma eikä mikään. Hän herää loistotuulella ja pomppaa pystyyn kuvitteellinen häntä heiluen. Olenkin aina sanonut, että tämä tyttö ei nukahda. Hän vain menee hetkeksi pois päältä ja käynnistyy aamulla kuin tuliterä auto startatessaan. Ja sitten mennään taas.  Kymppivee onkin sitten perinyt minun aamuvihani. Erityisen ihanaa on pakottaa itsensä aamulla ylös ja siirtyä s

Koronalasit

Kuva
Silmälasit on siitä tärkeä apuväline, että ilman niitä on hankalampi olla. Varsinkin tuollaisen pienen ekaluokkalaisen, joka reenaa niin maan kauhiasti lukemista. Seiskavee on ollut jo viime kesänä kovin innokas lukija. Hän luki useamman helppolukuisen kirjan kannesta kanteen ennen ekaluokan alkua. Ihana oli kuunnella, kun neiti istui risti-istunnassa kirjahyllyn edessä ja luki puoliääneen kirjojaan. Se oppimisen riemu oli pitelemätöntä. Silmälaseja on saanut ostaa aika kasan. Kun kolmevuotias saa lasit, ne eivät ole kovin helläkätisessä käytössä. Ensimmäisten lasien kanssa harjoiteltiin ihan vain sitä, että niitä ei viskata nurkkaan, kun iskee kiukku. Senkin jälkeen lapsen kasvaessa laseille sattui ja tapahtui. Muutamista laseista on pudonnut linssi kesken menon. Viimeisimmät lasit rikkoutuivat, kun tyttö kaatui treeneissä tatamilla kasvoilleen ja kehys napsahti poikki. Tämä tapahtui noin 20 minuuttia treenien alun jälkeen, jolloin olimme kiiruhtaneet aivan viime tinkaan treene

Eläimellistä menoa

Kuva
Haikarat eivät oikeasti kuulemma kuljeta vauvoja ovien taakse. Se on vain satua. Hieman iski epäilys, että josko sittenkin on totta, kun taivaasta tipahti naapurin kynnysmatolle vauva. Juu, kyllä! Ihan oikea vauva. Tosin vauva oli toooosi pieni ja sillä oli pitkä häntä. Pienen pieni oravavauva. Viereen mätkähti myös toinen pieni, mutta tämä parka ei osunut yhtä onnekkaasti kynnysmatolle ja kuoli välittömästi. Jos oli haikaran tekosia, niin nyt ei mennyt nappiin eläinlaji eikä kuljetus. Naapuri aikansa seuraili ja odotti, josko kuitenkin emo tulisi hakemaan. Että ehkä ei olisi kuitenkaan hänelle tarkoitettu tämä vauva. Emoa ei kuulunut eikä näkynyt. Pitkän aikaan tuollainen pieni rääpäle ei yksinään pärjää, joten huoli alkoi kasvaa. Naapuri soitteli eläinhoitolat läpi ja kyseli neuvoja. Haki netistä tietoa, kuinka hoitaa pientä oravaa, jos ei emo takaisin ota. Eikä emoa hakenut, joten naapuri haki. Hoitolaan pientä parkaa ei otettu, joten naapuri alkoi keinoemoksi. Ilmoittipa

Uusi normaali?

Kuva
Tälla viikolla aloitimme koulumaailmassa paljon puhuttaneen lähiopetuksen koronarajoitusten varjossa, koulumaailman uuden normaalin. Se työmäärä, mikä näiden kahden viikon eteen on tehty, on aivan käsittämätön. Respektiä vain rehtoreille, aikamoisen rutistuksen olette tehneet. Kun tosiaan kaikki meni uusiksi. Yleensä kouluvuosi aloitetaan kerran, elokuussa. Kun oppilaat astelevat ensimmäistä kertaa koulun pihalle, heitä odottaa tarkka suunnitelma, jossa on pyritty ottamaan huomioon jokainen luokka niin ryhmänä kuin yksilötasolla.  Kesäkeskeytyksen aikana esimiehet ovat pohtineet mm. seuraavia kysymyksiä: Kuka opettaa kässyt ja miten ne sovitetaan lukkariin niin, että kaikille saadaan vuorollaan oma aika kässyluokissa. Miten kieltenopettajien lukkarit rakennetaan, jottei hyppytunteja tulisi oppilaille? Opettajille niitä on välillä vain laitettava. Miten järjestetään uskontojen opetukset ja ET:t? Kuinka sijoitella koulunkäynninohjaajat niin, että heidän työstään saadaan mahdollis

Laiskat ja itsekkäät opettajat

Kuva
Noni. Nyt ne sitten avataan. Ne koulut nimittäin, siirrytään etäopetuksesta lähiopetukseen. Pitkään on jo somessa vellonut keskustelu aiheesta, ja sitä keskustelua olen seurannut epäuskoisena. Kuinka paljon ryönää voi opettajien päälle heittää? Toki olen kuullut ne vakiojutut kaffipullaa mussuttavista opettajista, jotka piiloutuvat opehuoneeseen aina, kun vain ikinä on mahdollista. Ja ne lomat. Suorastaan syntisen väärin. Olen kuullut mm. ehdotuksen, jossa opet laitettaisiin kesäksi ojia kuokkimaan, etteivät lorvi koko kesää tyhjänpanttina. Koska opethan on laiskoja. Piruuksittaan opiskelevat toisella kädellä maisteriksi, että pääsevät sitten mahdollisimman helpolla koulumaailmassa. Kun eivät oikeisiin töihin jaksa ruveta. Tämän open lomamateriaalia tältä keväältä. Kun siirryttiin etäopetukseen, opet jäivät luonnollisesti lomailemaan. Jäivät nyt kotiin juomaan sitä kaffetta pullan kanssa. Jotain niille pitäisi keksiä, kun taas laiskottelevat, perkele! Samaan aikaan opet vääntäv

Ei ole naista muistiin katsominen. Tai miestä. Tai ketään. Tai ainakaan mua.

Jatkuva sairastelu ja stressi on ottanut omansa, ja unohtelu ja asioiden sekoittaminen on tullut tutuksi. Aina toki olen ollut hajamielinen professori -tyyppinen tapaus, mutta näiden viime vuosien tapaukset ovat nostaneet käsitteen aivan nextille levelille. Töissä olen pystynyt aina pitämään palikat kasassa, mutta kotona sitten on pakka hajonnut. Toki olen lääkärissäkin asiasta puhunut ja huoltani muistin toimimattomuudesta tuonut ilmi. Niinpä sitten tällä viikolla maanantaina pääsin/jouduin/mitälie kokemaan sellaisenkin tapahtuman kuin työkykyarvio. Sain ajan psykologille ja hän testasi, kuinka kognitioni ja muisti pelittävät. Siinä kun istuin lappusten ja paperien edessä, mielleyhtymä omaan työhöni ja oppilastestaukseen oli ilmeinen. On sanottava, että jokaisen työkseen testaavan olisi hyvä edes joskus olla testattavana ihan vain kokeakseen, miltä se tuntuu. Kun ratkot siinä tehtäviä toisensa jälkeen tietämättä yhtään, miten on onnistunut. Aika kylmäävä tunne kaikkinensa. Tulee t

Kadonneet sanat

Kuva
Olen aina ollut sellainen, että puran asioita joko puhumalla tai kirjoittamalla. Jos jotakin hassua sattuu, yleensä kerron sen eteenpäin. En ole juuri koskaan jaksanut pohtia, pitäisikö sattumuksia hävetä tai aiheuttaako se jonkisorttisen kolhun imagooni. Jos joku haluaa minut tuomita, hän voi sen tehdä aivan vapaasti. Se, että sekoilen sanoissani, sekoitan asioita tai muuten sattuu ja tapahtuu, ei tarkoita, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Vähän ehkä hösömpi, mutta väliäkö sillä. Jos näitä sattumuksia eteenpäin kertomalla voin nostaa jollekulle virneen kasvoille edes hetkeksi, töppäilyni on ollut kertomisen arvoinen. Nauru on tärkeä asia, sitä tarvitsemme kaikki elämäämme. Facebookin kautta aloin kirjoitella hyvin varhaisessa vaiheessa ylös meidän perheen sattumuksia. Hiljalleen aloin saada palautetta kirjoituksista. Monet tulivat kiittämään kasvokkain päivänsä piristämisestä. Oli hauska nähdä, kun moni ihminen minut nähdessäni hörähti ja toisti jonkun kirjoitta