Ruuhkaa ja vuosia

Viime perjantai oli SE päivä. Marssimme taas TAYS:n ovista sisään kuusiveen kanssa. Magneettikuviin. Kuusiveetä jännitti kovasti, kun pitää pistää. Itseä jännitti kaikki mahdollinen. Yön pitkinä tunteina kun ehtii pohtia kaikkea mahdollista aivokasvaimista harvinaisiin perinnöllisiin sairauksiin asti. Menimme osastolle ja saimme huoneen. Hoitaja ja hoitajaopiskelija auttavoit ja neuvoivat. Vaatteiden  vaihto, päivän kulun selvittelyä, ja sitten se KAMALA piikki käteen. Onneksi tyttö sai Emlaa käteen ennen pistämistä. Siunattu olkoon se sielu, joka on Emlan kehittänyt. Tosin huutohan siitä tuli joka tapauksessa, kun aika hurjaahan se tuollaisen pienen mielestä on, että aletaan käteen piikkiä työntämään. Mutta menihän se siinä. Reipas oli tyttö kokonaisuudessaan. Sitten taas odottelua. Tyttönen hekumoi jo My Little -ihmisponitalollaan. Olin luvannut palkinnoksi päivästä hartaasti toivotun paketin. Ulkokuoria ihasteltiin ja lupasin, että heti herätessään saa ottaa paketin ja avata. Ma

Meillä on jonkin verran puhuttu uskonnosta. En ole sinänsä pyrkinyt tuputtamaan joitakin tiettyjä ajatuksia, vastannut aina lasten kysyessä sillä tavalla, miten itse uskon. Ja ollaan puhuttu myös muista uskonnoista ja siitä, ettei uskota. Vanhempi tuntuu olevan tällä hetkellä enemmän taipuvainen tälle uskomispuolelle. Nuoremman mielipiteistä en ole vielä ennen tätä päivää saanut selvää kuvaa. Ja sitten tuli ruokapöytäkeskustelu: Kasivee: "Äiti, mikä ikäkausi ihmisen elämässä on lyhin?" Minä: "Kyllä se varmaankin lapsuus tai nuoruus on." Yleistä keskustelua ikäkausista tyttöjen kesken... Kasivee: "Olispa jännää, jos vanhana muuttuis taas lapseksi, eikä tarttis kuolla ollenkaan!" Kuusivee: "Joo! Joku kättelis sua ja humps! Sä olisit vauva taas ja sitten sen pitäis pitää huolta susta, joka kätteli sua!" Kasivee: "Joo! Mut mää en oikeen ymmärrä sitä, millanen se Jumala on siellä taivaassa. Kun eihän se ihminen voi olla, kun se on taivaa

Kuusiveen kouristuskohtauksesta on aikaa yli kaksi kuukautta. Elokuun alussa pääsimme EEG-tutkimukseen. Tyttö herätettiin neljältä ja vietiin päivällä tutkimukseen. Tavoitteena oli, että nukkuisikin vielä tutkimuksen aikana. Ja nukkuihan se, kun oli puhki. Hyvin siis meni. Lääkäri oli vasta viime viikolla. Siellä selvitettiin, että mitään kummempaa ei EEG:stä löytynyt, jonkinsorttisia viitteitä alttiuteen saada epileptisiä kohtauksia, mutta näitä kuulemma on jopa 10 prosentilla väestöstä, eikä suurimmalle osalle tule koskaan mitään. Ja koska näin pitkään on mennyt ensimmäisestä kohtauksesta, hyvin todennäköistä on, että toista ei tulekaan. Näillä näkymin ei ole siis mitään hälyttävää, eikä epilepsiaa. Ohjeeksi saatiin kertoa tytön kanssa tekemissä oleville, että jos joskus sattuu kouristamaan uudelleen, kannattaa soittaa ambulanssi. Näin sitten olisi toimintamalli valmiina, jos joskus sattuisi uusimaan. Mutta kuulemma hyvin todennäköistä, että ei uusi. Nyt minä olen sitten kerton

Meillä on yleensä aika huono tuuri autojen kanssa. Aina on jotakin. Erityisesti silloin, jos ne haistavat rahantulon. Autot siis. Silloin kannattaa auton läsnäollessa olla hyvin hiljaa. Kerran voitettiin Ässä-arvalla 500 euroa. Auto tuli seuraavana päivänä korjauksesta, lasku oli 1500 euroa. Myös silloin, kun rahaa sattuu olemaan erityisen vähän, autot tuppaavat kiusaamaan. Rahahuolia ei siis kannata puida autossa. Ja aina sattuu jos jonkinsorttisia tapauksia näiden raharohmujen kanssa. Oli ne sitten uusia, vanhoja tai jotakin siltä väliltä. Toki ihan uusista ei ole kokemusta, mutta silleen niinku kohtuullisen uusista. Viime helmikuussa päätimme panostaa mun autoon. Kilometrejä kun tulee paljon, ja bensajuopponi imi mun lompakkoa kuiviin. Päätettiin ostaa sähköauto. Josko tulisi säästöä kulkemisesta. Toki osamaksusopimus nappasi oman osansa, mutta meidän laskujen mukaan tuo summa säästyi melkein jo bensakuluissa. Pohdittiin, pohdittiin, laskettiin ja päätettiin. Josko olisi sitten vä

Runsas viikko sitten sunnuntaina tunsin flunssan valtaavan alaa. Osasin jo odottaa tätä vierasta, kun pienet neitokaiseni olivat jo niiskuttaneet hyvän tovin. Maanantaina piti jäädä hoitamaan nuhaneniä kotiin ja tiistaina sain jäädä sitten hoitamaan itseäni. Nuha iski kunnolla päälle ja vei äänen. Tai, no olihan mulla jonkinsorttinen ääni, mutta se kuulosti enemmänkin teinipojalta megamurrosiän kourissa. Se tässä taudissa on ollut positiivista, että tällä kertaa en menettänyt äänen volyyminappulan hallintaa. Joskus aikaisempina vuosina olen vuoronperään kiljahdellut tai karjahdellut asiani holtittomasti, kun äänihuulilla tuntui olevan täysin oma tahto. Tämä tuotti useamman nolon hetken, kun tuli karjuttua hyvinkin oudoissa tilanteissa. Eräskin kaupan kassa tuijotti minua silmät selällään, kun vastasin "Haluatko kuitin?" -kysymykseen vähän liiankin innokkaasti "ei KIITOS !!!!!!" Taisipa lirauttaa alleenkin, sen verran säikähtäneeltä näytti. Tämä siperia on opettanu

Omasta lapsuudesta on hämäriä muistikuvia, että päättäminen oli vaikeaa. Muistan sen päättämisen tuskan, jos tuli vaikkapa mahdollisuus päästä jonnekin yllättäen. Mitä jos kotona onkin kivempaa sillä aikaa, kun minä olen pois? Mitä jos meille tuleekin vieraita? Mitä jos en pääsekään ajoissa takaisin kotiin? Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Muistan myös selvästi äitini naputtamassa kengänkärjellään maata odottaessaan meikäläisen päätöstä. Jonkinsorttista hermoilua oli havaittavissa äitini habituksessa. Ja nyt minä olen se hiuksia repivä äiti, joka huokailee ja pyörittelee silmiään päättämättömälle jälkikasvulleen. Käsittämättömän vaikeaa on noiden neiti-ihmisten saada päätös aikaiseksi. Jos erehdyn antamaan lapsilleni vaihtoehdon, saan viettää seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuunnellen kannattaako-pohdintoja sellaisella antaumuksella, että kaikista päättäväisinkin ihminen alkaa epäröidä. "Haluatko penaalin eskariin?" "... Kannattaako mun ottaa? Mitä jos se unohtuu e