Denial
Kuusiveen kouristuskohtauksesta on aikaa yli kaksi kuukautta. Elokuun alussa pääsimme EEG-tutkimukseen. Tyttö herätettiin neljältä ja vietiin päivällä tutkimukseen. Tavoitteena oli, että nukkuisikin vielä tutkimuksen aikana. Ja nukkuihan se, kun oli puhki. Hyvin siis meni.
Lääkäri oli vasta viime viikolla. Siellä selvitettiin, että mitään kummempaa ei EEG:stä löytynyt, jonkinsorttisia viitteitä alttiuteen saada epileptisiä kohtauksia, mutta näitä kuulemma on jopa 10 prosentilla väestöstä, eikä suurimmalle osalle tule koskaan mitään. Ja koska näin pitkään on mennyt ensimmäisestä kohtauksesta, hyvin todennäköistä on, että toista ei tulekaan.
Näillä näkymin ei ole siis mitään hälyttävää, eikä epilepsiaa. Ohjeeksi saatiin kertoa tytön kanssa tekemissä oleville, että jos joskus sattuu kouristamaan uudelleen, kannattaa soittaa ambulanssi. Näin sitten olisi toimintamalli valmiina, jos joskus sattuisi uusimaan. Mutta kuulemma hyvin todennäköistä, että ei uusi.
Nyt minä olen sitten kertonut harrastustenvetäjille ja eskariin ja vähän kaikille ohjeen mukaisesti. Toistan uskollisesti tuota litaniaa, mitä minulle on sanottu. Että ollut tämmöinen, tutkimuksissa havaittu jonkinsorttista lievää viitettä tällaiseen taipumukseen, mutta yleistä myös tällaiset tulokset ihmisillä, jotka eivät ole koskaan saaneet kohtausta. Ja että ei todennäköisesti tapahdu enää koskaan, mutta varoiksi nämä ohjeet. Papatan, koska neuvottiin. Enkä suostu uskomaan itse. Minun. Lapseni. Ei. Kramppaa. Ei.
Minä olen tehnyt tästä asiasta pienen sievän paketin, jonka olen siirtänyt pois itsestäni. En käsittele, en usko, ei tapahdu minulle, eikä varsinkaan siis minun lapselleni. Ja silti kierrän tutkimuksissa tytön kanssa, kirjoitan kalenteriin magneettikuvien aikataulut ja teen kuten käsketään. Mutta silti sitä ei tapahtunut. Pää kieltää uskomasta. Tehdään nyt nämä jutut, koska ne pitää tehdä, mutta mitään ei ole tapahtunut.
Ja silti tyttö nukkuu edelleen meidän huoneessa. En halua päästää omaan huoneeseen. En minä sitä tytölle kerro, mutta kun joka ilta kärttää päästä vielä yhdeksi yöksi meidän huoneeseen, minä annan luvan. Kauhistuttaa ajatus antaa nukkua yksin. Mutta silti pää ei suostu uskomaan, että jotakin on tapahtunut.
Lastenneurologian osasto on mahtava paikka. Siellä sai jutella kaikki askarruttavat asiat ja ajan kanssa jutella pelot läpi. Jos johonkin ei joku osannut vastata, etsittiin sellainen ihminen, joka osasi. Nukkumisasiasta juttelin hoitajan kanssa lähes 40 minuuttia. Ja sain vastauksia. Pelkoja ymmärrettiin, sanoitettiin ja annettiin selkeät, rauhoittavat toimintaohjeet. Lapsi on turvassa myös omassa sängyssään.
Haluan silti odottaa vielä ne magneettikuvat, ennen kuin lähden palaamaan nukkumisjärjestelyissä normitilanteeseen. Pystyn itse nukkumaan paremmin, kun kuulen neidin tuhinan vieressä. Jos olisi toisessa huoneessa, olisi käytävä tarkistelemassa jatkuvasti. Antaa pölyn laskeutua kunnolla.
Ja silti. Vaikka pelkään, vaikka huolehdin, vaikka puhun, vaikka selitän, vaikka mitä tahansa, mielessä muodostuu selkeä ei. Sitä EI tapahtunut. EI. EI. EI. Se on liian hurjaa meidän perheeseen. Meillä ollaan nuhassa, kuumeessa, yskässä, kolhitaan päätä, mutta mitään vakavempaa ei käy. EI.
Itsesuojelua tai mitä onkaan, taidan pitää asian vielä pienessä paketissa ulkopuolellani. Kun magneetti on ohi, voin avata paketin ja päättää, mitä sille teen. Heitänkö menemään vai otanko käsittelyyn. Nyt annan denialin viedä. Se on helpompaa.
Lääkäri oli vasta viime viikolla. Siellä selvitettiin, että mitään kummempaa ei EEG:stä löytynyt, jonkinsorttisia viitteitä alttiuteen saada epileptisiä kohtauksia, mutta näitä kuulemma on jopa 10 prosentilla väestöstä, eikä suurimmalle osalle tule koskaan mitään. Ja koska näin pitkään on mennyt ensimmäisestä kohtauksesta, hyvin todennäköistä on, että toista ei tulekaan.
Näillä näkymin ei ole siis mitään hälyttävää, eikä epilepsiaa. Ohjeeksi saatiin kertoa tytön kanssa tekemissä oleville, että jos joskus sattuu kouristamaan uudelleen, kannattaa soittaa ambulanssi. Näin sitten olisi toimintamalli valmiina, jos joskus sattuisi uusimaan. Mutta kuulemma hyvin todennäköistä, että ei uusi.
Nyt minä olen sitten kertonut harrastustenvetäjille ja eskariin ja vähän kaikille ohjeen mukaisesti. Toistan uskollisesti tuota litaniaa, mitä minulle on sanottu. Että ollut tämmöinen, tutkimuksissa havaittu jonkinsorttista lievää viitettä tällaiseen taipumukseen, mutta yleistä myös tällaiset tulokset ihmisillä, jotka eivät ole koskaan saaneet kohtausta. Ja että ei todennäköisesti tapahdu enää koskaan, mutta varoiksi nämä ohjeet. Papatan, koska neuvottiin. Enkä suostu uskomaan itse. Minun. Lapseni. Ei. Kramppaa. Ei.
Minä olen tehnyt tästä asiasta pienen sievän paketin, jonka olen siirtänyt pois itsestäni. En käsittele, en usko, ei tapahdu minulle, eikä varsinkaan siis minun lapselleni. Ja silti kierrän tutkimuksissa tytön kanssa, kirjoitan kalenteriin magneettikuvien aikataulut ja teen kuten käsketään. Mutta silti sitä ei tapahtunut. Pää kieltää uskomasta. Tehdään nyt nämä jutut, koska ne pitää tehdä, mutta mitään ei ole tapahtunut.
Ja silti tyttö nukkuu edelleen meidän huoneessa. En halua päästää omaan huoneeseen. En minä sitä tytölle kerro, mutta kun joka ilta kärttää päästä vielä yhdeksi yöksi meidän huoneeseen, minä annan luvan. Kauhistuttaa ajatus antaa nukkua yksin. Mutta silti pää ei suostu uskomaan, että jotakin on tapahtunut.
Lastenneurologian osasto on mahtava paikka. Siellä sai jutella kaikki askarruttavat asiat ja ajan kanssa jutella pelot läpi. Jos johonkin ei joku osannut vastata, etsittiin sellainen ihminen, joka osasi. Nukkumisasiasta juttelin hoitajan kanssa lähes 40 minuuttia. Ja sain vastauksia. Pelkoja ymmärrettiin, sanoitettiin ja annettiin selkeät, rauhoittavat toimintaohjeet. Lapsi on turvassa myös omassa sängyssään.
Haluan silti odottaa vielä ne magneettikuvat, ennen kuin lähden palaamaan nukkumisjärjestelyissä normitilanteeseen. Pystyn itse nukkumaan paremmin, kun kuulen neidin tuhinan vieressä. Jos olisi toisessa huoneessa, olisi käytävä tarkistelemassa jatkuvasti. Antaa pölyn laskeutua kunnolla.
Ja silti. Vaikka pelkään, vaikka huolehdin, vaikka puhun, vaikka selitän, vaikka mitä tahansa, mielessä muodostuu selkeä ei. Sitä EI tapahtunut. EI. EI. EI. Se on liian hurjaa meidän perheeseen. Meillä ollaan nuhassa, kuumeessa, yskässä, kolhitaan päätä, mutta mitään vakavempaa ei käy. EI.
Itsesuojelua tai mitä onkaan, taidan pitää asian vielä pienessä paketissa ulkopuolellani. Kun magneetti on ohi, voin avata paketin ja päättää, mitä sille teen. Heitänkö menemään vai otanko käsittelyyn. Nyt annan denialin viedä. Se on helpompaa.
Kommentit
Lähetä kommentti