Oho ja anteeks

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin mä olen aika onnettomuusaltis yksilö. Sellaisella hyvin oudolla tavalla, jossa ei peruskaatumiset ja varpaanlyömiset riitä. Sellaisella tavalla, mitä muistellaan pitkään ja hartaasti lähipiirin toimesta. Mä olen potkaissut nenäni vinoon omalla polvella, jättänyt pääni autonoven väliin, kun olen itse sitä ollut sulkemassa, meinannut tukehtua omaan sylkeeni, ruuvannut ruuvinvääntimellä ruuvin sijasta omaa sormeani ja viimeisimpänä kommelluksena tökännyt nenän limakalvon rikki vaahteralla. Aina sattuu ja tapahtuu jotain.

Muistan katselleeni joskus sellaisen elokuvan kuin Darwin Awards. Siinä vakuutustutkija lähti tutkimaan niitä kaikkia tapaturmaisia kuolemia, jotka olivat vakuutusyhtiön tietoon tulleet ja kuulostivat aivan järjettömiltä. Elokuva tuli mieleen eräänä talvisena pakkasaamuna, kun päätin putsata auton lämmitysjohtoa lähimmällä harjalla. Ei sitten tullut mieleen tarkistaa, että mitä materiaalia on harja ja onko lämmitysjohdon toinen pää kiinni seinässä. Siinä säikähtää kohtuullisen paljon, kun kädessä oleva johto lyö äänekkäästi kipinää ja samaan aikaan pimenee puolet talosta. Vinkkinä voin sanoa, että älä ikinä unohda lämppärinjohtoa seinään kiinni ja älä varsinkaan työnnä siihen teräsharjaa. Ellei halua päätyä iltapäivälehtien hassuksi lööpiksi.

Mun mielestä mulla pitäisi olla sisäänrakennettu hätä-seis aina, kun mieleen juolahtaa sellaiset ajatukset kuin määpä äkkiä ja tuon vielä tuosta teen. Edes muutaman sekunnin pysäytys voisi antaa riittävästi aikaa aivojen tajuta, että EI kannata. Nyt viime vuosien aikana olen kunnostautunut lapsiparkojeni hellimisessä ja auttamisessa. Hyvää tarkoittava apuni tai hellä sipaisuni on pienen virhearvion vuoksi osunut silmään tai kolahtanut päähän valitettavan usein.

Erityisen hyvin mieleeni on jäänyt muutaman vuoden takaa eräs apteekkireissu, kun istuin odottamassa vuoroani mummorivistöä vastapäätä. Tyttäreni olivat mukana ja he kerrankin leikkivät sopuisasti ja julkiseen tilaan sopivalla volyymilla. Vanhempi tyttöni tuli selittämään minulle innoissaan leikin sisältöä. Näin mummojen ihastelevat katseet, kun he seurasivat lasteni touhuja. Ja minä olin lähes omahyväisen ylpeä näistä hyvin käyttäytyvistä kullanmuruista. Kuin alleviivatakseni harmonista perhesopuamme päätin sipaista punaposkisen ja säihkyväsilmäisen lapseni otsalta hiussuortuvan korvan taakse. Että näin hellä ja ihana äiti minä olen, katsokaa nyt. Muuten hyvä, mutta sormi osui silmään. Ihaileva ja hunajaa valunut mummorivistö muuttui kohtuullisen nopeasti kauhistuneeksi ja hieman hämmentyneeksikin mummorivistöksi, kun lapsukaiseni kiljui kivusta ja kysyi syyttävästi, että miksi äiti sinä satutat minua... Tämän jälkeen asioitiin hetki toisessa apteekissa.

Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä todellakaan viimeinen kerta, kun olen lapsiani silmiin tökkinyt. En käsitä, kuinka suunnattomalla tarkkuudella onnistun aina osumaan sormellani silmään. Kuin ohjus, joka on valinnut määränpäänsä jo ennen kuin se lähtee liikkeelle. Muutaman kerran äidin avustaessa hampaidenpesussa, on harja lipsahtanut silmän seudulla ja sitten on pesty hammastahnoja pois verkkokalvoilta. Se kirvelee, voin sanoa, joskus olen itsellänikin kokeillut.

Silmiin tökkimisestä on tullut tyttöjen kanssa oma sisäpiirivitsimme. Aina kun astun varpaille, jalan päälle, pukkaan pepulla kumoon tai muuta mukavaa, anteeksipyytelyn jälkeen totean, että onneksi en silmään osunut. Silloin viimeistään alkaa naurattaa.

Tampereella kaikki on suurta.
Jopa Särkänniemen lokkien munat.

Kesällä hurvittelimme kaksi päivää Särkänniemessä. Ensimmäistä kertaa lähdimme kokeilemaan vähän hurjempia laitteita. Vauhtimatoa, keinua, tukkijokea. Ennen tätä kun oli riittänyt karusellit ja possujunat. Possujuna oli niin so last season. Mulla tuli sitä ikävä, kun viidennen keinukierroksen jälkeen teki mieli tutkiskella tarkemmin, että mitä se maha pitää sisällään. Pienempi neiti siis ei vielä saanut mennä laitteisiin yksin, eikä isompi oikein uskaltanut. Minä yritin parhaani mukaan avustaa pikkuneitiä laitteisiin pääsemisessä ja poistumisessa. Ja onnistuin päivän aikana istumaan käden päälle, astumaan jalan päälle, kolauttamaan päähän turvakaiteella kaksi kertaa ja kopauttamaan kyynärpäällä. Vauhdimadossa kun keräilin itseäni neidin sormien päältä ja pyytelin anteeksi taas kerran, tyttö kysyy kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä, että miksi minä olen koko päivän häntä satuttanut.... Siihen en sitten viitsinyt puolustautua, että enpä vielä ole silmään tökännyt. Luimuilin vain ympärilleni ja mietin, että milloin tulee sosiaalitoimi tervehdyskäynnille.

Varsinkin minulla ja ja kuusiveellä ei tangon askeleet oikein osu yksiin. Tytöllä on tapana touhottaa aivan vanavedessä mukana, ja sitten kun vaihdankin suuntaa tai peruutan, tyttö lentää kuin rätti toiseen suuntaan. Eikä auta muistuttaa hajuraosta, se unohtuu siinä samalla kun lopetan lauseen ja käännyt toiseen suuntaan. Tyttö liimautuu kiinni kuin iilimato. Ja sitten taas kolahtaa.

Isäinpäivän aamuna kello 4.48 tämä intopiukea hiipi ensimmäisen kerran viereen kysymään, että joko nyt noustaan valmistelemaan isäinpäivää. Passitin neidin takaisin nukkumaan, ja tyttö palaa kello 5.39. Ja 6.21. 7.30 minä luovutan ja käännyn kyljeltä toiselle noustakseni. Tyttö on työntynyt aivan selkään kiinni, jolloin minä kääntyessäni kopautan kyynärpäällä häntä keskelle otsaa. Ja taas minä silitän ja supatan anteeksipyyntöjä. Ja muistutan, että EI ihan ihoon kiinni selkäpuolelle silloin, kun minä olen kääntymässä.

Mä niin toivon, että mun lapseni selviäisivät lapsuudestaan suuremmitta kolhuitta ja näkevinä. Minusta huolimatta.