Ruuhkaa ja vuosia

 Tammikuussa sisätaudeilla apulaisylilääkäri kysyi, milloin viimeksi olen tuntenut itseni terveeksi. Hetken mietittyäni vastasin, että kuusi-seitsemän vuotta sitten. Viimeiset vuodet kun ovat olleet kompurointia sairaudesta toiseen. Jäin miettimään, mitä silloin kuusi-seitsemän vuotta sitten tapahtui. Löytyisikö sieltä selitys siihen, että olen nyt tässä kunnossa.   Tuohon aikaan kasivee oli pikkutatti ja minä olin juuri palannut työelämään. Se nyt sinänsä on jo iso muutos. Mietin sitäkin vaihtoea, että vaikeat raskaudet vain tekivät jotakin elimistölleni. Mutta sitten muistin, että kaikesta univajeesta huolimatta olin raskauden jälkeen kohtuullisen terve.  2014 jouluna olin ollut puolisen vuotta töissä hoitovapaan jälkeen. Tuossa vaiheessa lapsiluku oli täynnä ja uusia raskauksia ei todellakaan haluttu. Olin selvinnyt jotakuinkin järjissäni kahdesta helvetillisestä hyperemeesiraskaudesta ja onnistunut saamaan maailmaan kaksi ihanaa tyttölasta. Se riitti. Halusin yli-innokkaat lisäänty

Viime viikolla pääsin taas lääkäriin. Ylpeänä voin todeta, että pääsin sinne ihan itse. Ajoin itse, kävelin itse. Minä itse -vaihe selvästi menossa. Minut oli siirretty kokonaan apulaisylilääkärin potilaaksi, nähtävästi edellinen ei sitten enää keksinyt, mitä tehdä. Lääkäri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan ihmiset, joilla on yliliikkuvat nivelet, oireilevat joskus sairauksia epätyypillisesti. Minulla kun tuota yliliikkuvuutta on, niin voi siis tällä tavalla vaikeuttaa diagnoosin löytämistä. Erikoista, en ollut ikinä ennen kuullutkaan.   Taas käytiin läpi laboratoriotuloksia, tutkittiin, käytiin läpi oireita, katsottiin ottamiani valokuvia ja videoita ja selailtiin jopa aktiivisuusrannekkeen tietoja. Mitään selvää ei ole vieläkään löytynyt. Rautaa pitäisi saada imeytymään, nyt kokeillaan jotakin uutta tablettia. 80 euroa purkki, ihanan kallista. Jos tämä ei auta, pitää pohtia suonensisäistä.  Ainoa, mihin lääkäri tarttui, oli uni. Jos aktiivisuusrannekkeen tiedot antavat yhtään vi