Leirielämää

Tällä viikolla tytöt menivät elämänsä ensimmäiselle leirille. Siis sellaiselle, jossa ollaan yötä, jopa kaksi yötä! Luisteluseura järjesti kesäleirin, ja sinne pääsivät myös pienemmän luistelijat. Viisivee on puhunut leiristä taukoamatta siitä lähtien, kun kuuli siitä. Kasivee on ollut vähän vaitonaisempi, kun yö pois kotoa jännitti kovasti. Kovasti halusi hänkin leirille, mutta kun se yö... Tehtiin sitten kompromissi ja minä ilmoittauduin yövalvojaksi ensimmäiseksi yöksi. Näin oli tyttöjen helpompi totutella ajatukseen, varsinkin isomman.

Leiriä edeltävänä iltana ei oikein meinannut uni tulla silmään, kun niin hirmuisesti odotettiin leirille lähtöä. Pakattu oli ja suunniteltu. Painajaisille oli keksitty oiva karkoituskeino: Saimme mummalta vanhat pussilakanat, joihin tussilla kirjoitimme vitsejä, sydämiä ja hymynaamoja. Näin painajaisen lähestyessä alkaisi sitä niin kovasti naurattaa, että ei pystyisi piinata nukkuvia lapsosia. Lakanoihin kirjoitettiin niin vanhoja klassikkoja (Kaksi mummoa meni marjaan, toinen ei mahtunut.) kuin uudempiakin tuotoksia (Mikä on pilates suomeksi? Melilosvot.) Pehmotkin valittiin ja vaatteet oli viikattu valmiiksi. Tyttöjen kanssa sitten käytiin läpi, mitä missäkin lokerossa oli. Minä hiljaa toivoin mielessäni, että ainakin ne luistimet tulisivat takaisin, kun uusista saisi pulittaa useita satoja euroja.

Leiripaikalla oli aikamoinen vilinä, kun automme kurvasi pihaan. Patjoja raahattiin nukkumatilaan ja iloisia leiriläisiä pyöri joka puolella. Meidän perhe sujahti patjat kainalossa vilinään mukaan, vaikka ihan jokaista jännitti. Tytöt jännittivät kaikkea uutta, minä jännitin, miten pärjäävät ja iskä jännitti, miten ehtivät aikataulun mukaan. Meidän perheen naiset kun eivät ole tunnettuja täsmällisyydestään. Isukille taas on sydämen asia olla vähintään puoli tuntia ennen sovittua aikaa paikassa kun paikassa, joten muutama harmaan hiuksen olemme saattaneet miesparalle aiheuttaa.

Kuunneltiin info, saatettiin tytöt ensimmäiselle jäälle (Tai siis iskä juoksumarssitti koppiin, kun "ollaan taas kerran viimeisiä" ja sitten selvisikin, että ollaan jopa vähän liiankin ajoissa. Muut vielä leikkivät nukkumatiloissa kun meidän tytöt pönöttivät hallilla luistelukamppeet niskassa. No, kerrankin mies sai olla kunnolla ajoissa.) ja lähdettiin kotiin. Minä tietty turistin muutaman liikutuksen kyyneleen hihansuuhun, kun oli niin jännää ja ihmeellistä ja liikuttavaa.

Kotona pyörittiin ja ihmeteltiin, kunnes viisivee soitti: "On täällä AIKAMOISTA. On kyllä AIKAMOISTA." Pienen haastattelun jälkeen selvisi, että aikamoinen on hyvä asia ja hurjan kivaa oli ollut. Sisko säesti vieressä ja kertoili innokkaasti mitä kaikkea oli tehty. Huh. Pieni kivi vierähti sydämeltä. Ne pärjää. Ihan oikeasti.

Illalla kurvasin takaisin pelipaikalle ja aloitin yövalvojan tärkeän tehtävän. Iltapalahulinat, iltapesuhulinat, rauhoitteluhulinat, pissahätäjanopissahätäjanojanohulinat ja sitten, kuin ihmeen kaupalla alkoi 60 leiriläistä rauhoittua unille. Minun naperot nukahtivat pienen jännittämisen jälkeen etujoukoissa, ja taas pieni kivi vierähti sydämeltä. Kyllä ne pärjää.

Yö sujui kohtuullisen rauhallisesti, muutama itku ja rauhoittelu, yksi vartijan vierailu (oli unohtunut vartiofirmalle ilmoittaa yökyläläisistä), yksi yskäkohtaus ja yksi jumalaton unissaJUOKSU ovelle. Tämän spurtin tarjoili meille oma kasiveeni, rutinoitunut unissakävelijä. Tai siis juoksija. Havahduin jossain vaiheessa hirmuiseen läpsytykseen, kun paljaat jalat läpsyttivät salin lattiaan. Käännyin katsomaan äänen suuntaan ja näin pienen lettipään pinkovan salin ovelle, ja jäävän siihen pälyilemään. Tähän ehti toinen valvoja hätiin ja talutti neitiä takaisin. Tyttö tuijotti vain, eikä vastannut mitään. Minä otin syliin ja juttelin, sama tuijotus. Silloin hoksattiin, että nukkuu. Aikamoista. Sängyssä havahtui ja hieman taas jännitti, mutta uni tuli kumminkin uudelleen. Hyvä niin. Kyllä se pärjää.

Sitten aamu, aamupesuhulinat, aamupalahulinat, treeniin valmistautumishulinat. Pienimmät leiriläiset tarvitsivat kovasti apua ja ohjausta, kun tavaroita järjesteltiin ja haettiin. Ihania pieniä söpöläisiä. Siinä järjestellessä selvisi, että monella oli jumppatarvikkeet jäähallin puolella ja luistelutarvikkeita jumppasalin puolella. Minä ajattelin vielä käydä tyttöjen kanssa viemässä tavarat oikeisin paikkoihin niiden kanssa, joilla niitä väärissa paikoissa oli. Ettei sitten treenin alkaessa olisi väärät varusteet päällä. Mentiin jonoon, tarkistin kaikilta jonoon tulleita, että varmasti on jotain vietävää tai haettavaa hallilta. Joo, oli kuulemma. Yksi söpöläinen oli kovin huolissaan jäähalliin jääneistä välipalakekseistään, joten otin mukaan jonon jatkoksi. Marssimme viidenkymmenen metrin matkan hienossa jonossa, menimme pukukoppiin ja ohjeistin jättämään luistelukamat koppiin ja ottamaan jumppakamat mukaan. Myös seuratakin, ettei ulkojumpassa tule kylmä. Sitten takaisin jonoon. Jonossa vielä varmistin, että kaikki varmasti on otettu mukaan. Neidit nyökyttelivät tomerasti ja tietäväisenä. Lähdimme siis takaisin. Melkein perillä yksi tyttö huomaa, että takki jäi sittenkin koppiin. Saatan muut jumppasaliin ja lupaan lähteä uudelleen takittoman kanssa. Jumppasalissa jonon viimeinen kysyy turhautuneena: "Miksi me tänne takaisin tultiin?" Tyttö oli reippaasti kävellyt jonossa, vaikkei mitään asiaa ollutkaan toimitettavana hallille. Nappasin takittoman ja lähdettiin takaisin. Tyttö kysyy ihmeissään: "Miksi me taas mennään sinne takaisin?" Kun muistutan takista, neiti lähtee mukaan. Takasin tullessa keksinhakija pyyhkii muruja suupielistään ja muistaa, että kaikki jumppakamat on jäähallilla. Eikun uusi tyttö kaveriksi ja uusi keikka.  Lopulta kaikki tytöt olivat oikeissa vermeissä oikeassa paikassa lähes oikeaan aikaan. :) Ihania söpöläisiä!

Ruokailussa olin vielä apuna ja sitten lähdin kotiin. Kotona oli HILJAISTA. Täytyi välillä keksiä tikusta asiaa, kun ei ollut lapsukaisia tuottamassa taustahälyä. Illalla viisivee soitti. Taisi vähän ilta jännittää, kun tyttö todellakin teki tikusta asiaa. Mukavaa oli kuulemma ollut. Sitten piti kuunnella, miltä askeleet kuulostavat eri puolilla salia. Noin kaksikymmentä kertaa kuulin olevani ihana, ja vastasin tyttösenkin olevan. Sitten kuunneltiin pomppimisääniä. Ja vaikka mitä ääniä. Sitten jutteli iskän kanssa. Sitten oli soittanut mummalle. Ja sen jälkeen kummitädille. Kummitäti oli vain menossa teatteriin, mutta viisivee oli sitä mieltä, että kyllä he kuiskaamalla voivat keskustelua jatkaa. Lopetti sitten kumminkin. Jännityksestä huolimatta yö oli mennyt hyvin. Vähän oli äänet pelottaneet kasiveetä, mutta yövalvojan silittely oli helpottanut. Ja viimeinen kivi tipahti sydämeltä. Hienostihan ne pärjäsivät!

Leiriltä haettiin kaksi onnellista ja tyytyväistä, mutta väsynyttä leiriläistä. Illalla ei todellakaan ollut nukahtamisvaikeuksia, kun kolme päivää oli ollut täynnä liikuntaa, elämyksiä ja ihania tapahtumia. Ja vanhemmatkin nukahtivat kovin helpottuneina. Meidän lapset pärjäsi, ja nyt ne on kotona. <3 Niin, ja ne tavarat. KAIKKI kamat tulivat takaisin, yhtään ei hukkunut. Ihmeellistä!

Ihana leiri, ihana seura. Mielettömän hyvä päätös oli vaihtaa tähän seuraan. Niin lämmin ja avoin tunnelta. Ihan mahatava.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Opettajat paskakuskeina