Ruuhkaa ja vuosia

Helmikuussa vaihdoin kolmipäiväiseen työviikkoon. Maanantait ja tiistait on pyhitetty levolle ja itsensä kuntouttamiselle. Ihanaa. Ei tarvitse yrittää sinnitellä, kun ei jaksa. Voi käydä uimassa tai kävelyllä. Nukkua pitkät päiväunet. Jospa joskus saisin kehoni taas jotakuinkin kuosiin tämän kahden vuoden helvetin jälkeen.  Tämän päivän suunnitelma oli käydä hierojalla. Olen siitä onnekas, että naapurissa tekee töitä äärettömän pätevä hieroja, joka saa auki pahimmatkin jumit. Mikä sen ihanampaa kuin kipittää verkkareissa naapuriin ja palata kotiin lihakset vetreinä. En myöhästynyt kuin kolme minuuttia, kun kymppiveen hukkuneet aurinkolasit poikivat kohtuullisen kokoisen kriisin. Meidän perheen naiset osaa ottaa kaiken irti pienistä vastoinkäymisistä.  Hieronnan jälkeen ajattelin syödä ja nukkua pitkät päikkärit. Ihanan rentoa. Piti vain nopeasti tarkistaa, että kanit ovat aitauksessaan hyvinvoivina. En nimittäin löytänyt niitä illasta mistään. Niillä on tapana piiloutua välill...

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali. Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päi...

Jumalattoman pitkän syksyn jälkeen vihdoin saapui se odotettu joululoma. Täytyy sanoa, että tuli tarpeeseen. Ihanaa oli olla perheen kanssa ja siis oikeasti vain olla. Lemmikkitouhuja Vasemmalla katoamistemppujen mestari Ivalo vieressään siskonsa Inari. Ennen joulua saimme perheenlisäystä kahden karvakorvan muodossa. Meille muutti Inari ja Ivalo. Naapurin  Houdini-kani ja sen sisko. Joulun alla väsäsimme siis takapihalle häkkiä. Mahdollisimman pakovarmaa, ettei tämä yksi kahlekuningatar pääse sieltä karkaamaan. Kohtuullinen häkistä tuli, mutta kesällä sitten on aikaa siistiä sitä kauniimmaksi ja ehkä vähän isommaksikin. Tällä hetkellä neliöitä on ehkä kahdeksan-kymmenen, ja kaneilla metsäpohjaa loikittavana, joten puuhaa kyllä riittää. Mutta kivahan se olisi, jos vähän tulisi lisää tilaa. Meillä on nyt siis kuusi lemmikkiä. Neljä gerbiiliä ja kaksi kania. Minä antilemmikki-ihminen lepertelen iltaisin gerbiileille ja käyn ulkona rapsuttelemassa kahta töpöhäntää. Vie...

Naapureilla on kaksi ihanaa kania, Inari ja Ivalo. Olemme muutaman kerran käyneet tervehtimässä näitä söpöläisiä tyttöjen kanssa ja ihastuneet. Niinpä oli mukava lupautua kanien hoitajaksi naapurien loman ajaksi. Sai rapsutella ja höpötellä karvapalloille oikein ajan kanssa. Loma tuli, ja hoitovastuu alkoi. Ja minä pyrin huolehtimaan kaneista viimeistä piirua myöden. Ettei toisten rakkaille käy mitään. Nopeasti sitä oppi kanien luonteesta paljon. Inari on utelias ja seurallinen. Se tulee aina portille odottamaan, josko sitä ehtisi vähän portin välistä vilahtamaan iltajuoksuille. Jotain herkkuakin voi saada, kun tulee norkoilemaan viereen, rapsutuksesta puhumattakaan.  Ivalo taas ei vieraista välitä. Se kääntää selkänsä ja touhuaa omiaan kun vieras tulee häkkiin. Toki, kun ruokakuppi täyttyy, Ivalo löytyy sieltä ensimmäisenä rouskuttamassa. Inarilla taas on liian kiire seurata kaikkea ihmisen touhua, niin eipä sitä ruokakupille heti ehdi. Ja voihan sitä saada jotain tuoretta namia...