Tumpelovanhemman tunnustukset

Jokaisella vanhemmalla on kokemuksia lääkärikäynneistä lapsen kanssa. Sinne marssitaan pienen käärön, taaperon, tahtovan tappuran, pikkukoululaisen, vähän isomman koululaisen ja lopulta teinin kanssa. Välillä lääkäristä tullaan pois reseptin tai hoito-ohjeen kanssa tyytyväisenä siitä, että oli tajunnut viedä sen pilttinsä oikeaan aikaan tutkittavaksi. Välillä tulee myös muunlaisia käyntejä. Meidän perhe on vahvasti kunnostautunut noissa muunlaisissa käynneissä. 

Välillä on äärettömän vaikea arvioida, kannattaako sitä lapsostaan lähteä raahaamaan lääkäriin vai odottaa vielä. Kerran jos toisenkin sitä on saanut kuulla, että "on vain perusnuhaa, se lähtee ihan vain sairastamalla". Viestitetään vahvasti, että koitapa tumpelovanhempi nyt lopettaa nämä turhat lääkärissäramppaamiset ja anna lapsen sairastaa rauhassa kotona. Tällöin tumpelovanhempi häpeää asiaankuuluvasti ja poistuu nöyränä vastaanotolta. 

Erityisen hohdokas tumpelovanhempikokemus meillä oli lasten ollessa pienempiä. Jälkikasvua piinasi kohtuullisen äkäinen oksennustauti ja meno oli sen mukaista. Yhtäkkiä toinen muruistamme alkoi kirkua tuskasta. Todellakin kirkua. Huusi suoraa huutoa, eikä häneen saanut kontaktia. Siinä paniikissa yritimme selvittää, mitä ihmettä tapahtuu. Kirkuminen tuntui voimistuvan aina, kun vatsaan yritti koskea. Jos mitenkään oli edes mahdollista karjua voimakkaammin. 

Tästä kotidiagnoosiksi vetäisimme jonkinlaisen umpilisäkkeen megaräjähdyksen. Kauhuissamme lastasimme tuskasta huutavan lapsen autoon ja kurvasimme ensiapuun ennätysvauhtia. Kannoimme lapsen sisälle ja meidät ohjattiin alkuhaastattelun jälkeen odotushuoneeseen. Jossain vaiheessa tuskainen lapsi pyysi vessaan ja minä vein. Vessassa väännettiin megakakka, minkä jälkeen ei kiljuttu enää yhtään. 

Kun meidän vuoro oli mennä lääkärin luokse, mukanamme käveli erittäin hyväntuulinen yöpuvussa oleva pikkuprinsessa, joka esitteli itsensä koko hoitoväelle ja halusi esittää lääkärille tanssin. Lääkäri tuntui katsovan meitä pöllämystyneitä vanhempia hieman kieroon, kun terveen ja iloisen oloinen lapsi oli raahattu alkuyöstä ensiapuun. Turha siinä on selittää, että olisitpa nähnyt sen hetki sitten, oli tosi kipeä. Lapsi kantoon ja kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Walk of shame. 

Kuopuksen korvakierre on tuottanut monta mukavaa hetkeä korvalääkärin vastaanotolla. Ollaan viety liian herkästi, liian myöhään, liikaa ja liian vähän. Aina väärään aikaan. Kun edellisellä kerralla kerrotaan lapsen olevan "ihan terve", seuraavalla käynnillä ihastellaan paisetta tärykalvossa tai puhjennutta tärykalvoa. Kaikki samoilla oireilla. Ota siitä sitten selvää, milloin on oikea aika mennä. Olen vahvasti sitä mieltä, että lasten korvatulehdukset ovat maailmankaikkeuden suurin mysteeri. 

Tämä syksy on ollut sairastelun suhteen aivan älytön. Tauteja on ollut jonoksi asti. Aina kun toisesta selvitään, seuraava on jo iskemässä kimppuun. Toinen neitimme on sairastanut viisi flunssaa tänä syksynä. Perusohjehan on, että sairastetaan kotona, jos kunto sallii. Flunssa voi kestää viikkoja, täytyy vain sairastaa. No, hän on todellakin vain sairastanut. 

Aina on kuitenkin vaikuttanut, että tyttö on jotenkuten tervehtynyt sairauksien välissä. Ainoa koko syksyn vaivannut oire on ollut huimaus. Itselläni on yläselän kaari liian suora, mikä aiheuttaa niskojen jäykistymistä ja välillä jopa huimausta. Olen joskus tehnyt myös asentohuimaukseen harjoituksia. Näillä ollaan tytönkin huimausta yritetty parantaa. 

Kunnes kaveriksi tuli päänsärky ja kipu poskessa. Ylläripylläri, olikin pitkään muhinut poskiontelontulehdus. Lääkärin mukaan huimaus on voinut johtua siitä. Jäin itse miettimään sitäkin, onko sarjasairastelu johtunut hoitamattomasta poskiontelontulehduksesta. Aikamoisilla paskaäitifiiliksillä hipsin apteekkiin hakemaan antibioottikuuria. Olisiko tyttö päässyt helpommalla, jos oltaisiin tajuttu viedä aiemmin lääkäriin? ARGH.

Näköjään olen sellainen tapaus, joka ei yksinkertaisesti osaa viedä lapsiaan oikeaan aikaan lääkäriin. Tämän syksyn tärykalvopaise ja huimausta aiheuttanut poskiontelontulehdus tekivät nyt kuitenkin sen, että tästä lähtien aion olla se tyyppi, joka vie mukulan joka hemmetin risahduksesta lääkäriin. Kannan ylpeänä tumpelovanhemman viittaani ja nautin siitä, ettei tarvitse arpoa itse kotona.