Ruuhkaa ja vuosia

Maanantai oli viimeinen päivä kanivahtina . Lomalaiset saapuivat yöllä, joten vielä eilen piti käydä karvakorvia katsomassa. Ivalo on mystisen katoamisensa jälkeen ollut niin onnellisena tervehtimässä portilla joka kerta saapuessani, että voisi kuvitella kanin hyvittelevän säikäytystään. Koppiin mennessänikin töpöhäntä kipittää tiiviisti kintereillä ja nuuskuttaa joka kohdan, minkä ylettää haistelemaan. Selvää anteeksipyytelyä. Tai sitten se vain nauraa mulle. Ihan sama, kunhan vain nauraa näkösällä. Maanantaina kello 23.45 seisoin pihassani kastelemassa nuukahtaneita istutuksia ja tohdin jo huokaista helpotuksesta. Maanantai kun viimeisenä vahtipäivänä kalskahti kovasti korvaan ja odottelin vähintään meteoriitin iskevän kanikoppiin. Kun melkein puoleenyöhön mennessä ei ollut mitään tapahtunut ja naapuritkin olivat jo kotimatkalla, ajattelin huokaista helpotuksesta. Selvisin kohtuullisen kunnialla. Ainakin mun asteikolla. Siinä vetäessäni huokauksen jälkeen syvään henkeä, jokin vil

Naapureilla on kaksi ihanaa kania, Inari ja Ivalo. Olemme muutaman kerran käyneet tervehtimässä näitä söpöläisiä tyttöjen kanssa ja ihastuneet. Niinpä oli mukava lupautua kanien hoitajaksi naapurien loman ajaksi. Sai rapsutella ja höpötellä karvapalloille oikein ajan kanssa. Loma tuli, ja hoitovastuu alkoi. Ja minä pyrin huolehtimaan kaneista viimeistä piirua myöden. Ettei toisten rakkaille käy mitään. Nopeasti sitä oppi kanien luonteesta paljon. Inari on utelias ja seurallinen. Se tulee aina portille odottamaan, josko sitä ehtisi vähän portin välistä vilahtamaan iltajuoksuille. Jotain herkkuakin voi saada, kun tulee norkoilemaan viereen, rapsutuksesta puhumattakaan.  Ivalo taas ei vieraista välitä. Se kääntää selkänsä ja touhuaa omiaan kun vieras tulee häkkiin. Toki, kun ruokakuppi täyttyy, Ivalo löytyy sieltä ensimmäisenä rouskuttamassa. Inarilla taas on liian kiire seurata kaikkea ihmisen touhua, niin eipä sitä ruokakupille heti ehdi. Ja voihan sitä saada jotain tuoretta namia.

Viime viikon loppupuoli meni leppoisissa lomatunnelmissa. Meillä napsahti 15 vuotta täyteen naimisissaoloa, ja mies olikin järkännyt meille yllätykseksi kahdenkeskisen laivaristeilyn. Yllätys oli täydellinen ja reissu ihana. Oli oikeasti aikaa ihan vain olla ja jutella. Ihan kaksistaan. Olla hiljaa vierekkäin, puhua tyhjänpäiväisistä asioista ja sitten niistä tärkeistä. Halata ja olla lähekkäin. Huomata toinen oikeasti. Arjessa kun sitä tuppaa vain kiireellä toimittamaan ne välttämättömät asiat. Nyt oli 24 tuntia aikaa meille. Tyttöjen kanssa juteltiin ennen päivää, että mitä tehtäisiin hääpäivänä. Minä kun en tosiaan tiennyt miehen suunnitelmista mitään. Usein olemme itse hääpäivää juhlistaneet perheen kesken piknikillä tai huvipuistoreissulla. Myöhemmin olemme juhlineet kaksin. Piknikkiä ehdotin tytöille tänäkin vuonna ja lisäsin aikuisten juhlivan päivää kaksin sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa meni kaksi pientä käsiparia kohtuullisen napsakasti puuskaan, ja hyvinkin syyttävästi k

Nyt alkaa olla viikko kulunut pienen neidin kohtauksesta . Toista kohtausta ei ole tullut ja tyttö on ollut aivan täysin oma aurinkoinen itsensä. Neuron puolelta ei myöskään ole tullut vielä kutsua. Ehdin jo soitella ja kysellä, mitä meinaavat siellä tehdä. Kuulemma aivosähkökäyrästä lähdemme liikkeelle ja sitten lääkäriä. Odottaa voi joutua syyskuulle asti. Mutta kuten eräs lääkärikaveri sanoi, odotus kielii siitä, että eivät pidä hälyttävänä tilannetta. Tähän minä sitten tukeudun kun mielikuvitus lähtee liian villisti laukkaamaan. Kummasti sitä huoli omasta lapsesta pistää kauhuskenaariot liikkeelle. Sen verran kohtaus säikäytti, että tyttö ei ole sen jälkeen vielä omassa huoneessaan nukkunut. Siis minut, ei lasta. Tytöt puhuvat kepeästi siskon "räkimiskohtauksesta". Ihmetystä vähän herätti, kun raahasin varastoidun lastensängyn meidän sänkymme viereen, että kaikki mahdumme samaan huoneeseen nukkumaan. Ei nyt ihan ideaalitilanne, mutta en vain pysty laittamaan kirppua o

Ei nää lomamaanantait edelleenkään ole mun juttu. Voisikohan syksyn päiviä tehdä ennakkoon maanantaisin... Tänä maanantaina heräsin seitsemän jälkeen siihen, että mies ponkaisee sängystä ja juoksee hirveätä vauhtia isomman neidin huoneeseen, missä tytöt nukkuvat siskonpedissä (nyt kesälomalla ovat yökyläilleet toistensa huoneissa). Sitten kuulen, kun mies napakasti käskee pienemmän hengittää ja välissä huutaa minua. Minä nousen ylös puoliunessa ja mietin itsekseni, että onpahan outo uni. En enää muista kävelenkö vai juoksenko muun perheen luokse, mutta siinä vaiheessa kun sinne pääsen, pieni neiti seisoo jo, muttei puhu mitään. Tuijottaa vaan hämmentyneenä ja kuolaa valuu suusta. Ja edelleen minä mietin, että eihän tämä oikeasti tapahdu. Sitten otan tytön syliin ja yritän viedä toiseen huoneeseen. Tyttö tarraa ovenkarmeihin, eikä halua siskon luota pois. Isosisko pälyilee peiton alla pelokkaana ja yrittää myös saada selvää, mikä härdelli ympärillä on. Sitten lasken tytön pedille, j