Stigma
Kevät luikahti ohi sairastellessa. Kun jotakuinkin pääsin tolpilleni norosta, huhtikuussa sain korona kakkosen. Sekin oli saatanallisen kova. Jälkitauteineen tietty, taas sai popsia antibioottia ja pohtia, mitä sekin tekee kropalle. Tämän oireiluni osalta kevät meni narkolepsiaselvittelyissä. Tai oikeastaan odottelussa, että taas joku lähete liikahtaisi eteenpäin ja tarvittavat kokeet otettaisiin ja joku joskus katsoisi tuloksia. Toukokuussa olin TAYS:an neurologilla. Hetken kuunneltuaan kertomustani totesi, että olen väsyneempi kuin narkoleptikot yleensä. Kysyessäni, voisiko tuota väsymystä yrittää hoitaa jotenkin, kiirehti kertomaan, että ei voi hoitaa, kun ei ole diagnoosia. Loppukaneettina: "Ei narkolepsiaa, hyvää jatkoa." Kun jäin vääntämään, että mitä seuraavaksi, lupasi taikoa lähetteitä jonnekin. Ilman tätä vääntämistä olisin jäänyt tyhjän päälle. Lupasi vielä soittaa, kun viimeiset tutkimustulokset ovat tulleet. Puhelu tuli ja narkolepsiattomuus varmistui. Oreksi