Ruuhkaa ja vuosia

Juuri kun pikkukirppu sai korvalääkäriltä puhtaat korvat -merkinnän, tuli uusi nuha. Ja korvatulehdus, tietty. Kuumetta riittävästi juuri palmusunnuntain kynnyksellä. Ja kun tyttö on viikkotolkulla kysynyt päivittäin, että joko tänään virpomaan. Pakkohan sitä oli käydä vähän naapureita kiertämässä, tytön voinnin mukaan. Ja sitten lääkäriin. Olisi mielellään virponut lääkärissäkin, mutta en uskaltanut antaa ottaa allergisoivaa pajunvitsaa sinne. Niinpä pikkunoita tyytyi vain noitamaiseen olemukseen ilman vitsoja. Isompi neiti nappasi myös nuhan, mutta onneksi lievemmän oloisen. Kurkkukipua ja kurjaa oloa, mutta ei kuumetta. Ja mulla on sitten ollut kurkkukipua ja hengitysoireita. Kun selvittiin pahimmasta korvapotilaan kanssa, mulla meni ääni. Ei nuhaa, ei kuumetta, ei mitään. Mutta kurkku kipeä. Ja kähinä. Ärsyttävää. Tänä aamuna olin valmis heittäytymään maahan ja kirkumaan, kun sain skrapata auton ikkunat sekä ulkoa että sisältä. Mutta kun ei voi edes uskottavasti kirkua ilman ää

Minua on viime viikkoina lähestynyt useampi mieshenkilö. He hymyilevät, katsovat silmiin ja juttelevat mukavia. Kyselevät ja ovat kiinnostuneita, kuuntelevat aidosti. Voisi jo ihmetellä, että onko kevät villinnyt kaksilahkeiset. Tai mukava olisi ajatella, että tämä keski-ikää kolkutteleva rouvashenkilö olisi sen verran vetävä peli, että aiheuttaisi kohahduksia parkkipaikalla. Keskusteluissa kun kuitenkin on ollut jonkinsorttinen ihaileva sävy ja vihjaus oman vaihtamisesta uuteen versioon. Mutta se en ole minä. Se on mun auto. Se vetävä peli. Kato kun sähköauto. Joka hemmetin kerran mun on tehnyt mieli kysyä, että miten helvetissä te edes tiedätte tuon valkoisen nelipyörän olevan sähköllä kulkeva. Sehän on Opel. Ihan samaltahan se näyttää kuin muutkin autot. Mun kriteerit autolle on väri ja avaimet. Pitää olla kivan värinen ja söpöt avaimet. Mä kutsun niitä kullanmuruiksi ja pirulaisiksi, silittelen konepeltiä ja maanittelen, kun nikottelevat. Tai sadattelen ja uhkailen kun eivät to

Minä oikeasti olen luullut, että pystyn puhumaan lasteni kanssa asiasta kuin asiasta. Mutta sitten... Tokaluokkalaiseni alkoi oikein kunnolla selvittää, että miten oikein ne lapset sitten saavat alkunsa. Ja minä menin ihan lukkoon. Tämä tokaluokkalainen ei ole sen suuremmin osoittanut kiinnostusta näihin asioihin aikaisemmin. Enemmän tyttö on halunnut tietää, mistä kaikki on saanut alkunsa ja miksi. Yleensä automatkat ovat varsinaisia kuulusteluja, kun takapenkki tykittää kysymyksiä tulemaan.  Nyt sitten tyttöjen vauvakirjojen ihastelu viritti keskustelun uudelleen. "Siis miten ne vauvat sitten tulevat sinne äidin mahaan? Miten se isä antaa sen siittiön äidille? Mää en nyt oikeen ymmärrä, miten se tapahtuu." Ja minä jäädyin taas. Yritin kovin rennosti selittää, mutta kun piti tuohon tekniseen toteutukseen syventyä, alkoi takeltelu. Mitä jokainen kunnon äiti tekee siinä vaiheessa? Ostaa lisäaikaa.... Sain viivytettyä keskustelua sen verran, että tyttöjen tramppatreeni al

Työmatkani on kohtalaisen pitkä. Edestakaisin viitisenkymmentä kilometria. Puksuttelin uskollisella Mazdallani matkaa useamman vuoden. Sitä ennen vähemmän uskollisilla pirulaisilla. Vaikka tuo Mazda olikin kovin uskollinen, se oli myös kovin vanha. Se oli ahnas juomaan bensaa ja kärytteli sitä sitten pahanhajuisesti ulos peräpäästään. Kuitenkin aina päästöarvojen rajojen sisällä, uskollinen kun oli. Toki oli Mazdalla alkanut ikä painaa, ja ulkomuoto alkoi vähän kärsiä ruostepilkuista. Osasta alkoi jo katsastusmieskin huomatella. Niinpä täytyi miettiä vaihtoehtoja. Korjatako vanhaa uskollista riihikuivalla vaiko hypätä tuntemattomaan jonkun uuden tuttavuuden kanssa? Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätimme, että hyppy tuntemattomaan täytyy tässä vaiheessa tehdä. Kovasti toivoin, että tilalle löytyisi uusi uskollinen, eikä mikään pirulainen. Ennen hiihtolomaa kävimme vaihdon tekemässä, kun sopiva ehdokas löytyi. Ei ihan uusi, mutta kovin kiiltävä edelliseen verrattuna. Vähän kuluttava, s