Räkää ja lunta
Talvi. Sitä on riittänyt. Lappi oli ihana, mutta en mä halua Lappia tänne. Pysyköön Lapissa, perkule. Mä voin katsella sitä lumipaljoutta nimenomaan Lapissa. Siellä mun ei tarvi kolata sitä. Mä voin kahlata siinä ja ottaa kuvia. Mutta ei tarvi kolata. Täällä mä työntelen sitä samperin sössöä kerta toisensa jälkeen sivuun, ja heti perään taivas repeää ja pudottaa uuden satsin. Talvi. Lopeta. Nyt.
Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa.
Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että alkaisin toipua taudista. Kunnan yhteinen koulutustilaisuus varmisti sitten sen, että tällainen sisäilmaoireilija sitten sai uutta pontta sairasteluun. Tänään lääkäri laskeskeli, että olethan sä nyt ollut kaksi viikkoa ilman antibioottia, että josko sitä sitten aloittaisi uuden, kun ei helpota. Jeejee.
Ja sitten tällaisena räkäpäisenä muumiona raahautuu niihin paikkoihin, mihin on pakko mennä. Ja jotta pääsee ulos pihasta, pitää tehdä jotakin lumelle. Mieskään ei ihan aina ehdi niitä lumia luomaan. Nämä on niitä hetkiä, kun kerrostaloasuminen olisi ihan jees juttu. Huhtikuussa tällaista lausuntoa en kyllä enää muista, mutta väliäkö sillä. Eletään hetkessä.
Tänään teki mieli kirota tuo valkoinen kura jonnekin helvetin viereen, kun nökötin huutavan lapsen kanssa housut märkinä pihassamme. Ja tietysti avaimet ja kännykät sisällä ja ovi lukossa. Housuihin palatakseni: Joo, ne oli mun housut. Ja ei, vieläkään en ollut pissannut housuun. Ne vain olivat kastuneet lumessa. Ja ne oli KYLMÄT.
Kaikki alkoi siitä, kun huomasin trampoliinin notkuvan kohtuullisen painavan lumivaipan alla. Kun tähän näkyyn yhdistin uutisen siitä, että sitä lunta tulee viikonloppuna kohtuullisesti lisää ja mahdollisesti myös märkää päälle, näin jo sieluni silmin kahtia haljenneen trampan. Ja koska mies oli ysiveen kanssa laskettelemassa ja menisi seuraavana päivänä kuusiveen kanssa, oli mun reagoitava asiaan jossain vaiheessa ennen uutta pyryä.
(Ja joo, jos joku nyt sitten viisastelee, että olis sen trampan voinu syksyllä purkaa, niin saa lapiollisen lunta sinne viisaaseen suuhunsa. Ainakin silleen niinku mielikuvallisesti.)
Päätin sitten heti tarttua härkää sarvista ja mennä kuormaa keventämään. Kuusivee jäi sisälle, minä laitoin oven linkkuun ja menin siirtelemään lunta pois trampasta. Kuusivee otti asiakseen kiljahdella kysymyksiä tuuletusikkunan kautta noin puolen minuutin välein.
Noin neljän ja puolen minuutin kohdalla armas tyttäreni päätti, että yksin sisällä oleminen on jo ihan liian pelottavaa, joten päätti hän tulla sulostuttamaan työskentelyäni pihalle. Haalari, kengät, pipo, kaulahuivi ja sormikkaat puettuaan, neiti tuli pihalle. "Millon sää lopetat" -kysymyksiä tuli noin kahdenkymmenen sekunnin välein. Tässä vaiheessa räkäpäinen äiti-ihminen saattoi hieman hermostua ja selittää kohtuullisen napakasti, mitä trampoliinille tapahtuu, jos lumia ei nyt poisteta ja uutta sataa päälle. Tämän jälkeen kysymyksiä tuli noin neljänkymmenen sekunnin välein.
Sitten tulikin sormille kylmä. Siis tyttärelle. Räkäpää-äidillä valui tuskanhiki niskassa, ja sormissa ei ollut tuntoa. Kun sormien kylmyyteen ehdotettiin äidin toimesta niinkin yllättävää ratkaisua kuin toppahanskojen hakemista sisältä, vilahti kuusivee sisälle. Ja hetken päästä takaisin. Ovi kolahti kiinni ja perään kuului pelästynyt "anteeks!!!" Neiti näppärä oli näppärästi napsauttanut oven linkusta pois ja rämäyttänyt oven kunnolla kiinni, että varmasti menee. Ettei vain kukaan pääse meidän kotiin luvatta. No, ei päästy sitten mekään. Avaimet, kännykät ja ihan kaikki sisällä.
Siinä me sitten kökötimme pihassa. Minulla märät collegehousut ja miehen ylisuuret turvakengät jalassa. Pikkuneiti kiljui surkeuttaan ja räkä valui noroina nenästä. Kummaltakin. Pienen naapurikierroksen jälkeen kolmannesta kodista saatiin kiinni joku, jolla on puhelin. Soitin miehelle. Ei huomannut soittoa, kun oli mäessä. Enpä sitten muita numeroita enää muistanutkaan ulkoa. Kun ei niitä ikinä tarvi muistaa. Ei auttanut kun soittaa numerotiedusteluun naapurin laskuun. Sekin aiheutti ongelmia, kun koko lähipiirillä tuntui olevan salaiset puhelinnumerot.
Vihdoin sain kiinni anopin, joka lupasi soittaa äidilleni, joka asuu lähellä. Anoppi soitti takaisin ja sanoi, että äiti oli antanut auton lainaan naapurille, mutta lupasi tulla kävellen antamaan vara-avaimen. Ja sieltähän se äiti hetken kuluttua kurvasikin potkukelkka mutkassa sutien pihaan, kun pelkäsi meidän jäätyvän pystyyn pihassa. Päästiin sisälle lämpimään ja äiti vetämään happea potkukelkkakirinsä jälkeen.
Kuusiveen kanssa sovimme, että oven linkkuun ei kosketa. Itseni kanssa sovin, että avaimet aina mukaan uloslähtiessä. Äidin kanssa sovimme, ettei tapa itseään avainreissulla reuhtoessa, jos vastaavaa vielä sattuu. Itselleni pyhästi lupasin, etten enää esiinny missään märissä housuissa.
 |
| Talvi hei, tää on Tampere. Ei nää puut oo tottunu tällaseen! |
Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa.
Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että alkaisin toipua taudista. Kunnan yhteinen koulutustilaisuus varmisti sitten sen, että tällainen sisäilmaoireilija sitten sai uutta pontta sairasteluun. Tänään lääkäri laskeskeli, että olethan sä nyt ollut kaksi viikkoa ilman antibioottia, että josko sitä sitten aloittaisi uuden, kun ei helpota. Jeejee.
Ja sitten tällaisena räkäpäisenä muumiona raahautuu niihin paikkoihin, mihin on pakko mennä. Ja jotta pääsee ulos pihasta, pitää tehdä jotakin lumelle. Mieskään ei ihan aina ehdi niitä lumia luomaan. Nämä on niitä hetkiä, kun kerrostaloasuminen olisi ihan jees juttu. Huhtikuussa tällaista lausuntoa en kyllä enää muista, mutta väliäkö sillä. Eletään hetkessä.
Tänään teki mieli kirota tuo valkoinen kura jonnekin helvetin viereen, kun nökötin huutavan lapsen kanssa housut märkinä pihassamme. Ja tietysti avaimet ja kännykät sisällä ja ovi lukossa. Housuihin palatakseni: Joo, ne oli mun housut. Ja ei, vieläkään en ollut pissannut housuun. Ne vain olivat kastuneet lumessa. Ja ne oli KYLMÄT.
Kaikki alkoi siitä, kun huomasin trampoliinin notkuvan kohtuullisen painavan lumivaipan alla. Kun tähän näkyyn yhdistin uutisen siitä, että sitä lunta tulee viikonloppuna kohtuullisesti lisää ja mahdollisesti myös märkää päälle, näin jo sieluni silmin kahtia haljenneen trampan. Ja koska mies oli ysiveen kanssa laskettelemassa ja menisi seuraavana päivänä kuusiveen kanssa, oli mun reagoitava asiaan jossain vaiheessa ennen uutta pyryä.
(Ja joo, jos joku nyt sitten viisastelee, että olis sen trampan voinu syksyllä purkaa, niin saa lapiollisen lunta sinne viisaaseen suuhunsa. Ainakin silleen niinku mielikuvallisesti.)
Päätin sitten heti tarttua härkää sarvista ja mennä kuormaa keventämään. Kuusivee jäi sisälle, minä laitoin oven linkkuun ja menin siirtelemään lunta pois trampasta. Kuusivee otti asiakseen kiljahdella kysymyksiä tuuletusikkunan kautta noin puolen minuutin välein.
Noin neljän ja puolen minuutin kohdalla armas tyttäreni päätti, että yksin sisällä oleminen on jo ihan liian pelottavaa, joten päätti hän tulla sulostuttamaan työskentelyäni pihalle. Haalari, kengät, pipo, kaulahuivi ja sormikkaat puettuaan, neiti tuli pihalle. "Millon sää lopetat" -kysymyksiä tuli noin kahdenkymmenen sekunnin välein. Tässä vaiheessa räkäpäinen äiti-ihminen saattoi hieman hermostua ja selittää kohtuullisen napakasti, mitä trampoliinille tapahtuu, jos lumia ei nyt poisteta ja uutta sataa päälle. Tämän jälkeen kysymyksiä tuli noin neljänkymmenen sekunnin välein.
Sitten tulikin sormille kylmä. Siis tyttärelle. Räkäpää-äidillä valui tuskanhiki niskassa, ja sormissa ei ollut tuntoa. Kun sormien kylmyyteen ehdotettiin äidin toimesta niinkin yllättävää ratkaisua kuin toppahanskojen hakemista sisältä, vilahti kuusivee sisälle. Ja hetken päästä takaisin. Ovi kolahti kiinni ja perään kuului pelästynyt "anteeks!!!" Neiti näppärä oli näppärästi napsauttanut oven linkusta pois ja rämäyttänyt oven kunnolla kiinni, että varmasti menee. Ettei vain kukaan pääse meidän kotiin luvatta. No, ei päästy sitten mekään. Avaimet, kännykät ja ihan kaikki sisällä.
Siinä me sitten kökötimme pihassa. Minulla märät collegehousut ja miehen ylisuuret turvakengät jalassa. Pikkuneiti kiljui surkeuttaan ja räkä valui noroina nenästä. Kummaltakin. Pienen naapurikierroksen jälkeen kolmannesta kodista saatiin kiinni joku, jolla on puhelin. Soitin miehelle. Ei huomannut soittoa, kun oli mäessä. Enpä sitten muita numeroita enää muistanutkaan ulkoa. Kun ei niitä ikinä tarvi muistaa. Ei auttanut kun soittaa numerotiedusteluun naapurin laskuun. Sekin aiheutti ongelmia, kun koko lähipiirillä tuntui olevan salaiset puhelinnumerot.
Vihdoin sain kiinni anopin, joka lupasi soittaa äidilleni, joka asuu lähellä. Anoppi soitti takaisin ja sanoi, että äiti oli antanut auton lainaan naapurille, mutta lupasi tulla kävellen antamaan vara-avaimen. Ja sieltähän se äiti hetken kuluttua kurvasikin potkukelkka mutkassa sutien pihaan, kun pelkäsi meidän jäätyvän pystyyn pihassa. Päästiin sisälle lämpimään ja äiti vetämään happea potkukelkkakirinsä jälkeen.
Kuusiveen kanssa sovimme, että oven linkkuun ei kosketa. Itseni kanssa sovin, että avaimet aina mukaan uloslähtiessä. Äidin kanssa sovimme, ettei tapa itseään avainreissulla reuhtoessa, jos vastaavaa vielä sattuu. Itselleni pyhästi lupasin, etten enää esiinny missään märissä housuissa.
Kommentit
Lähetä kommentti