Ruuhkaa ja vuosia

Tänään se jysähti tietoisuuteen. Pienemmän päikkyuraa on jäljellä enää kolme päivää. Ja nyt jo itkettää. Päiväkoti on ollut aivan ihana ja tyttö on saanut mielettömän hyvää hoitoa koko päikkyuransa ajan. Ja nyt se loppuu. Mulla ei ole enää päiväkoti-ikäistä lasta. Mun murut kasvaa. Tiistaina istuin eskarin vanhempainillassa ja yritn pureksia sitä todellisuutta, että tosiaan minun nuorimmaiseni on sinne menossa. Kevät on kyllä kaikkinensa itkijänaiselle kovin haastavaa aikaa. Yksi lukuvuosi on paketissa ja juhlissa esitellään lapsosten ihania opittuja taitoja. Ja se aito ilo, mikä niiden pienten säihkysilmien kasvoista loistaa. Mun vaan täytyy itkeä. Lähtevät kutoset tanssimassa juhlassa, vain taivas rajana. Loman riemu, lapsuuden into. Ja tämä on siis vasta se työpuoli. Kun tähän päälle lisätään kertoimeksi omat lapset ja heidän tärkeät tapahtumat, ei liikutukselle tule loppua. Olen useaan otteeseen joutunut selittämään tyttösille, että itkuni on liikutusta, kun kyyneleitä kuivaile...

12.8.2017 Viime viikonlopun häähumusta tuli laskeuduttua äkkipudotuksella työarjen pyörähtäessä käyntiin aikamoisella vauhdilla. Loppuviikosta aloitin sitten valmistautumisen tämän päivän hautajaisiin jatkamalla tyttöjen hautajaismekkojen tekemistä. Miehen mummo haudattiin tänään. Keskiviikko- ja torstai-illat siinä ommellessa menikin, ennen kuin tuli valmista. Samalla muistelin mummon värikkäitä tokaisuja, leipomuksia ja edesottamuksia. Kiitollinen olen, että sain hänet tuntea 22 vuotta. Samalla kuitenkin suren, että alzheimer teki loppuvaiheesta niin vaikean ja enää koskaan en hänen kanssaan lähde minnekään yhteiselle pyrähdykselle. Kun mummo oli vielä voimissaan, meillä oli tapana silloin tällöin käydä hampurilaisella, delfinaariossa, ostoksilla tai torilla. Sitten kun sairaus paheni, en enää uskaltanut lähteä, koska voimakkaat levottomuuskohtaukset saattoivat iskeä milloin vain. Koskaan en päässyt häntä viemään viimeistä kertaa retkelle, jota olin hänen kanssaan suunnitellut... ...

7.8.2017 Takana ihana viikonloppu. Isomman neitokaiseni kummitäti meni naimisiin Pohjanmaalla ja pääsimme perheen naisväen voimin paikalle juhlistamaan hääparia. Mies taas suuntasi veljensä häihin, kun sattuivat molemmat tapahtumat samalle päivälle, kurjaa kyllä. Pienet neidit oli kuitenkin ehdottomasti vietävä Pohjanmaalle, koska heidät oli pyydetty morsiusneidoiksi. Merkittävä luottamustehtävä. <3 Minä päätin jo hyvissä ajoin, että ompelen rakkaudella ja ammattitaidottomuudella tytöille morsiustyttöpuvut. Kankaat ostin alkukesästä ja sain selvän vision, millaiset puvuista tulee. Mekkoja en ole aikaisemmin ommellut kuin yhden, sekin oli t-paidasta pikapikaa taiteiltu naamiaismekko. Nyt sitten haudon näitä kankaita koko kesän, ja päätän viimeisen viikon MAANANTAINA aloittaa homman. Seinillehän se meni ja ompelukone sekosi. Tiistaina lähdin uudestaan kangaskaupoille ja illasta aloitin ompelun uudelleen ilman maanantain karmaa. Siitä se sitten lähti sujumaan, vaikka kaavoja tai o...