Ruuhkaa ja vuosia

Helmikuussa vaihdoin kolmipäiväiseen työviikkoon. Maanantait ja tiistait on pyhitetty levolle ja itsensä kuntouttamiselle. Ihanaa. Ei tarvitse yrittää sinnitellä, kun ei jaksa. Voi käydä uimassa tai kävelyllä. Nukkua pitkät päiväunet. Jospa joskus saisin kehoni taas jotakuinkin kuosiin tämän kahden vuoden helvetin jälkeen.  Tämän päivän suunnitelma oli käydä hierojalla. Olen siitä onnekas, että naapurissa tekee töitä äärettömän pätevä hieroja, joka saa auki pahimmatkin jumit. Mikä sen ihanampaa kuin kipittää verkkareissa naapuriin ja palata kotiin lihakset vetreinä. En myöhästynyt kuin kolme minuuttia, kun kymppiveen hukkuneet aurinkolasit poikivat kohtuullisen kokoisen kriisin. Meidän perheen naiset osaa ottaa kaiken irti pienistä vastoinkäymisistä.  Hieronnan jälkeen ajattelin syödä ja nukkua pitkät päikkärit. Ihanan rentoa. Piti vain nopeasti tarkistaa, että kanit ovat aitauksessaan hyvinvoivina. En nimittäin löytänyt niitä illasta mistään. Niillä on tapana piiloutua välill...

 Koulujen digiloikka on todellisuutta. Enää ei käännellä hiirenkorvilla olevia opettajan oppaita, vaan näpytellään esiin digiopetusmateriaalit. Makupaloina oppitunteja maustamaan pelataan kahoottia sekä netin opetuspelejä tai katsotaan opetusvideoita. Kaikki suunnitelmat ovat läppärillä, kaikki vuorovaikutus käydään Wilman ja sähköpostin kautta. Kunnes ei käydäkään. On päiviä, kun lennokkaan digiloikan sijaan opeparat kokevat järisyttävän digilätsähdyksen. Joka aamu he loikkaavat uskollisesti ja luottavaisina digimaailmaan. Levittävät kätensä ja luottavat siihen, että loikka kantaa. Niinhän se on tehnyt ennenkin. Kunnes tulee aamu, jolloin loikka ei kannakaan. Opeparat putoavat räpiköiden maahan, ihan kesken loikan. LÄTS! Wilma ei toimi. Nettiin ei pääse. Digimateriaalit eivät aukea. Läppäri ei löydä näyttötekniikkaa.   Ope käy läpi kaikki digisurun viisi vaihetta. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.  Ensin hän kieltää tapahtuneen ja yrittää ra...

 (Sisältää kertomusta leikkauksesta. Jos et kestä puhetta verestä tai ladypartseista, lue omalla vastuulla) Tällä viikolla loputtomalta tuntunut odotus päättyi. Vihdoinkin aikani Essureiden poistoleikkaukseen oli käsillä. Nyt en enää odottaisi, vaan jotain oikeasti konkreettista tapahtuisi. Vaikka leikkausta odotti kovasti, niin kyllä ajatus nukutuksesta ja leikkauksesta myös pelotti. Leikkaava lääkärikin jo ensi tapaamisella kehotti varautumaan pitkään toipumisaikaan, koska elimistöni on ollut niin huonossa kunnossa jo pitkän aikaa. Tällöin voi toipuminenkin ottaa aikansa. Ei sitä voinut olla heikolla hetkellä miettimättä, että onko tässä nyt hyppimässä ojasta allikkoon ja pahentamassa tilannettaan. Mutta. Eipä sitä auta muuta kuin yrittää kaikkensa, että saisi elämänsä takaisin. Kuitenkin aika vahva fiilis oli, että tämä on se, joka nyt kropassa tekee tuhojaan. Vaikka ne yön epäröintihetket muuta väittivätkin.  Leikkauspäivän aamuna kello herätti viideltä. Sairaalaan oli tun...

 Korona-aikaan juhliminen on oma taiteenlajinsa. Varsinkin silloin, kun nuhaa ja yskää pukkaa. Kasivee sai nuhan viikonloppuna ja minä muutaman päivän jälkijunassa. Pääsimme viettämään äiti-tytär -aikaa näytteenotossa. Ihanaa, niin ihanaa.  Kun samalle viikolle osuu 11-veen nimpparit, ei kovin suuria muistamisia ole luvassa, negatiivisista tuloksista huolimatta. Niin monta tarinaa on lukenut useasta negatiivisesta tuloksesta ennen kuin korona sitten löytyykin, niin ei viitsi riskeerata huseeraamalla ihmisten ilmoilla. Eikä sitä pelkkää nuhaakaan ole nyt mukava saada. Jokainen uusi flunssa kuormittaa näytteenottoa ja terveydenhuoltoa.  Mummut ja papat halusivat kuitenkin käydä ovella tuomassa lahjansa, mikä oli ihanaa nimpparisankaria ajatellen. Lupasin avata oven, mutten päästää sisälle. En halua olla se, joka jonkun taudin tartuttaa isovanhempiin.  Miehen vanhemmat soittivat jo edellisenä päivänä varmistaakseen, että pääsevät toimittamaan lahjan oikeana päivänä. Min...

 Mä vihaan aamuja. Lähes yhtä paljon kuin maanantaita. Aamuisin väsyttää, on kiire, tavarat on hukassa ja kaikki menee yksinkertaisesti pieleen. Aina.  Olen aina ollut iltaihminen, iltaisin olen virkeimmilläni. Ihan parasta on vapaa aamu, jolloin voi herätä rauhassa, syödä aamupala kirjaa lukien tai lempiohjelmaa seuraten, yökkäri päällä. Ilman kiirettä ja pakkoa. Ja sitä hemmetin ketutusta, kun aikataulut ei kumminkaan pidä. Kesälomaan mahtui monta ihanaa aamua. Tällä viikolla tämän perheen naiset palasivat karuun arkeen töiden ja koulun alkamisen merkeissä. Kasiveelle, joka on sielultaan osittain koira, tämä ei ollut ongelma eikä mikään. Hän herää loistotuulella ja pomppaa pystyyn kuvitteellinen häntä heiluen. Olenkin aina sanonut, että tämä tyttö ei nukahda. Hän vain menee hetkeksi pois päältä ja käynnistyy aamulla kuin tuliterä auto startatessaan. Ja sitten mennään taas.  Kymppivee onkin sitten perinyt minun aamuvihani. Erityisen ihanaa on pakottaa itsensä aamulla ylö...

On niitä viikkoja, kun asiat sujuvat kuin tanssi. Palaset loksahtelevat kohdilleen ja aurinko paistaa. Tiedättekö, sellainen positiivinen flow. Mä tosin harrastan vähän sellaista vastakkaista flowta. Sellaista, jossa kompastellaan surkeasta sattumuksesta toiseen. Ja vieläpä sellaisia sattumuksia, jotka on ihan pölhöjä. Vuosi sitten minulla oli kohtaaminen  vaahteran kanssa kallioprojektin yhteydessä. Tästä viisastuneena opin lähestymään tuota puulajiketta varoen ja sieraimet supussa. Nähtävästi kuitenkin kohtaamisia voi sattua myös muiden puulajien kanssa, sen sain maanantaina todeta. Päivä oli sujunut sisätiloissa nuhakuumeisen kymppiveen kanssa. Miehen tullessa kotiin päätin poistua happihyppelylle pihaan, jossa lehdet edelleen odottivat haravan lempeää kosketusta. Kohtuullisen nopeasti sain koivujen alta lehdet kasalle, ja aloin kärrätä kottikärryillä tavaraa kompostiin. Sitten piti ihan vain pikkaisen vielä kuopaista haravalla puun juurelta, että saisi viimeiset lehtikasat...

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali. Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päi...

Tämä viikko ei ole ollut mun vahvimpia. Ei sitten kyllä yhtään. Maanantaina pudotin puoli tiuta kananmunia lattialle reippaan sadattelun säestämänä. Ja koska alin laatikko, jossa säilytetään kauhoja ja muita vastaavia, oli jäänyt auki, sai myös se munakuorrutteen. Kananmuna on raivostuttava siivottava, kun se venyy ja vanuu kaikkialle. Sain siivouksen tiimellyksessä sen leviämään myös matolle. Sinänsä hyvä suoritus. Tiistaina vein tyttöjä muodostelmaluistelutreeneihin kolmenkymmenen kilometrin päähän. Mies oli järjestelmällisesti laittanut valmiiksi eteiseen kaikki treenikamat odottamaan sitä, että meikäläinen nappaa kakarat ja kamat kainaloon töiden jälkeen. Hallin pihassa ehdin hekumoida, kuinka ajoissa oltiin ja kuinka sujuvasti oli siirtymä tapahtunut. Mun Amperassakin oli vielä vähän sähköä jäljellä maltillisen kaasujalan ansiosta. Noin kolmen sekunnin omahyväisen hymistelyn jälkeen huomasin, että takaluukussa ei ole mitään. Miehen järjestelmällisesti laittamat luistelulaukut ...

 Ne, jotka vähänkin ovat seuranneet meidän perheen touhuilua, ovat varmasti selvillä perheemme lisääntyneestä karvakorvavahvuudesta viimeisen vuoden aikana. Ensin viime kesäkuussa tulivat neljä gerbiilisisarusta ja joulukuussa saimme kaksi kanisisarusta. Meidän ihmislapset ovatkin olleet kovin vahingoniloisia kerratessaan iskälle, että meidän perheessä on nyt sitten YHDEKSÄN naispuoleista olentoa ja vain YKSI mies. Tämä on ollut heistä suunnattoman hauskaa. Nämä meidän lemmikit ovat tuoneet yksilöllisiä piirteitään esiin hyvin eri tavoin. Esimerkiksi gerbiileistä Nuppu on aina ensimmäisenä hosumassa viikset täristen siellä, missä tapahtuu. Utelias luonne on ilmeinen. Lili taas ottaa varman päälle joka tilanteessa. Pieni jalka tömistää varoituksia hyvin herkästi sisarille, ja tyyppi vilahtaa salamannopeasti piiloon yllättävissä tilanteissa. Kutteri on vähän höpsähtäneen oloinen hösääjä (yllättäen meikäläisen oma gerbiili), joka sai nimensä uutterasta purun pupeltamisesta meille sa...

Minä ja autot. Meillä on jonkinsorttinen blokki, minkä vuoksi me ei yleensä ymmärretä toisiamme. Todennäköisesti auto on sitä mieltä, että vika on minussa, mutta minä olisin taipuvainen vastakkaiseen analyysiin. Ei niitä voi tajuta. Mun nykyinen kultamuru on Opel Ampera, joka pääosin on ollut kultamuru. Välillä muru on ollut piru, mutta pääosin muru. Aamuisin tämä muru herättää minut ja naapuruston reippaalla hälytysäänellään, kun systemaattisesti unohdan, että latauspistokkeen saa ottaa irti vasta sitten, kun ovet eivät ole lukittuna. Muistan asian siinä vaiheessa, kun painelen hysteriapaniikissa avaimia, jotta saisin oven auki. Pahoittelut naapurit, yritän muistaa. Yritän. Kovasti. Mun miehen muru oli vielä viime viikkoihin asti sininen auto, jonka merkkiä en muista. Mun uskollinen kumppani kivihommissa ja hulluissa Ikea-villityksissä. Ah, tuon auton kanssa tuli vietettyä kerta jos toinenkin tien päällä jos jonkinlainen lasti kyydissä. Todellinen kivikaveri. Tällä sinisellä kum...

Talvi. Sitä on riittänyt. Lappi oli ihana, mutta en mä halua Lappia tänne. Pysyköön Lapissa, perkule. Mä voin katsella sitä lumipaljoutta nimenomaan Lapissa. Siellä mun ei tarvi kolata sitä. Mä voin kahlata siinä ja ottaa kuvia. Mutta ei tarvi kolata. Täällä mä työntelen sitä samperin sössöä kerta toisensa jälkeen sivuun, ja heti perään taivas repeää ja pudottaa uuden satsin. Talvi. Lopeta. Nyt. Talvi hei, tää on Tampere. Ei nää puut oo tottunu tällaseen! Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa. Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että...

Jumalattoman pitkän syksyn jälkeen vihdoin saapui se odotettu joululoma. Täytyy sanoa, että tuli tarpeeseen. Ihanaa oli olla perheen kanssa ja siis oikeasti vain olla. Lemmikkitouhuja Vasemmalla katoamistemppujen mestari Ivalo vieressään siskonsa Inari. Ennen joulua saimme perheenlisäystä kahden karvakorvan muodossa. Meille muutti Inari ja Ivalo. Naapurin  Houdini-kani ja sen sisko. Joulun alla väsäsimme siis takapihalle häkkiä. Mahdollisimman pakovarmaa, ettei tämä yksi kahlekuningatar pääse sieltä karkaamaan. Kohtuullinen häkistä tuli, mutta kesällä sitten on aikaa siistiä sitä kauniimmaksi ja ehkä vähän isommaksikin. Tällä hetkellä neliöitä on ehkä kahdeksan-kymmenen, ja kaneilla metsäpohjaa loikittavana, joten puuhaa kyllä riittää. Mutta kivahan se olisi, jos vähän tulisi lisää tilaa. Meillä on nyt siis kuusi lemmikkiä. Neljä gerbiiliä ja kaksi kania. Minä antilemmikki-ihminen lepertelen iltaisin gerbiileille ja käyn ulkona rapsuttelemassa kahta töpöhäntää. Vie...

Lupausten muodonmuutokset Olen aina ollut vakaasti sitä mieltä, että lupaukset on pidettävä. Hyvä ohjenuora elämässä, mutta lasten kanssa erityisen tärkeä asia. Aina homma ei vain etene ihan niin, kuin on itse kaavaillut. Mieleen muistuu eräs syksy, kun mahtipontisesti lupasin tytöille, että syyslomalla sitten hankitaan akvaario. Ja oikeasti aioin sen hankkia. Kunnes syysloma koitti, ja sen vietimme sairaalassa pienemmän neidin infektion vuoksi. Siitä se ajatus sitten lähti, sairastaminen jatkui kevääseen asti. Ei ihan tullut mieleen akvaario, eikä oikeastaan mikään muukaan asia kuin päivästä toiseen selviytyminen. Jo elokuussa hankittu akvaario nökötti alakerrassa tyhjänä lähes kaksi vuotta. Siellä se ilkkui kerta toisensa jälkeen ohimennessä: "lupausten rikkoja!" Meillä ei vieläkään ole kaloja. Mutta siinä vaiheessa kun puheet kissasta alkoivat olla viikottaisia, minulle iski paniikki ja jotain oli keksittävä. Niinpä lähdin gerbiililinjalle. Ne pysyvät boksissa...

Ysiveetä hakemassa ensivierailulta uuden kaverin luota. Soitan ovikelloa, nainen tulee avaamaan. - Hei vaan, sinä varmaankin olet Maijan äiti! - Ööö, en ole. - ??? - Taidat tarkoittaa tuota naapurin Maijaa. Asuu tuossa naapurissa. 2a, ei 2b. Sattuuhan näitä. Keskustelu ystävän kanssa. -  Mä lupasin tytöille mennä niiden kanssa katsomaan elokuviin se Frozen 2. Kun tulee nyt marraskuussa elokuviin. - Eikös se tule vasta vuonna 2019? Tai ainakin niin me katottiin. - ...... Tytöt, mitäs jos käydäänkin katsomassa joku muu leffa ennen joulua? Mitäs pienistä. Autokeskustelua lapsen kanssa: - Kun sisko menee mummalle saunomaan, niin sä voit mennä kotona kylpyyn, kun et halua saunoa. - Millon mä meen sinne kaverin juhliin? Eikös ne oo tänään? - ???....!!!! Niin, tai sit voidaankin tehdä niin, että meet ensin sinne kaverin juhliin ja sit pääset kylpyyn. Pikkumutkia. Tämän viikon muistettuja juttuja, joista olen niin kovin ylpeä: - Ysivee oli ensimmäistä kertaa tällä...

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin mä olen aika onnettomuusaltis yksilö. Sellaisella hyvin oudolla tavalla, jossa ei peruskaatumiset ja varpaanlyömiset riitä. Sellaisella tavalla, mitä muistellaan pitkään ja hartaasti lähipiirin toimesta. Mä olen potkaissut nenäni vinoon omalla polvella, jättänyt pääni autonoven väliin, kun olen itse sitä ollut sulkemassa, meinannut tukehtua omaan sylkeeni, ruuvannut ruuvinvääntimellä ruuvin sijasta omaa sormeani ja viimeisimpänä kommelluksena tökännyt nenän limakalvon rikki vaahteralla. Aina sattuu ja tapahtuu jotain. Muistan katselleeni joskus sellaisen elokuvan kuin Darwin Awards. Siinä vakuutustutkija lähti tutkimaan niitä kaikkia tapaturmaisia kuolemia, jotka olivat vakuutusyhtiön tietoon tulleet ja kuulostivat aivan järjettömiltä. Elokuva tuli mieleen eräänä talvisena pakkasaamuna, kun päätin putsata auton lämmitysjohtoa lähimmällä harjalla. Ei sitten tullut mieleen tarkistaa, että mitä materiaalia on harja ja onko lämmitysjohdon toinen p...