Ruuhkaa ja vuosia

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali. Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päi...

Talvi. Sitä on riittänyt. Lappi oli ihana, mutta en mä halua Lappia tänne. Pysyköön Lapissa, perkule. Mä voin katsella sitä lumipaljoutta nimenomaan Lapissa. Siellä mun ei tarvi kolata sitä. Mä voin kahlata siinä ja ottaa kuvia. Mutta ei tarvi kolata. Täällä mä työntelen sitä samperin sössöä kerta toisensa jälkeen sivuun, ja heti perään taivas repeää ja pudottaa uuden satsin. Talvi. Lopeta. Nyt. Talvi hei, tää on Tampere. Ei nää puut oo tottunu tällaseen! Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa. Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että...

Jumalattoman pitkän syksyn jälkeen vihdoin saapui se odotettu joululoma. Täytyy sanoa, että tuli tarpeeseen. Ihanaa oli olla perheen kanssa ja siis oikeasti vain olla. Lemmikkitouhuja Vasemmalla katoamistemppujen mestari Ivalo vieressään siskonsa Inari. Ennen joulua saimme perheenlisäystä kahden karvakorvan muodossa. Meille muutti Inari ja Ivalo. Naapurin  Houdini-kani ja sen sisko. Joulun alla väsäsimme siis takapihalle häkkiä. Mahdollisimman pakovarmaa, ettei tämä yksi kahlekuningatar pääse sieltä karkaamaan. Kohtuullinen häkistä tuli, mutta kesällä sitten on aikaa siistiä sitä kauniimmaksi ja ehkä vähän isommaksikin. Tällä hetkellä neliöitä on ehkä kahdeksan-kymmenen, ja kaneilla metsäpohjaa loikittavana, joten puuhaa kyllä riittää. Mutta kivahan se olisi, jos vähän tulisi lisää tilaa. Meillä on nyt siis kuusi lemmikkiä. Neljä gerbiiliä ja kaksi kania. Minä antilemmikki-ihminen lepertelen iltaisin gerbiileille ja käyn ulkona rapsuttelemassa kahta töpöhäntää. Vie...

Maanantai oli viimeinen päivä kanivahtina . Lomalaiset saapuivat yöllä, joten vielä eilen piti käydä karvakorvia katsomassa. Ivalo on mystisen katoamisensa jälkeen ollut niin onnellisena tervehtimässä portilla joka kerta saapuessani, että voisi kuvitella kanin hyvittelevän säikäytystään. Koppiin mennessänikin töpöhäntä kipittää tiiviisti kintereillä ja nuuskuttaa joka kohdan, minkä ylettää haistelemaan. Selvää anteeksipyytelyä. Tai sitten se vain nauraa mulle. Ihan sama, kunhan vain nauraa näkösällä. Maanantaina kello 23.45 seisoin pihassani kastelemassa nuukahtaneita istutuksia ja tohdin jo huokaista helpotuksesta. Maanantai kun viimeisenä vahtipäivänä kalskahti kovasti korvaan ja odottelin vähintään meteoriitin iskevän kanikoppiin. Kun melkein puoleenyöhön mennessä ei ollut mitään tapahtunut ja naapuritkin olivat jo kotimatkalla, ajattelin huokaista helpotuksesta. Selvisin kohtuullisen kunnialla. Ainakin mun asteikolla. Siinä vetäessäni huokauksen jälkeen syvään henkeä, jokin vil...

Naapureilla on kaksi ihanaa kania, Inari ja Ivalo. Olemme muutaman kerran käyneet tervehtimässä näitä söpöläisiä tyttöjen kanssa ja ihastuneet. Niinpä oli mukava lupautua kanien hoitajaksi naapurien loman ajaksi. Sai rapsutella ja höpötellä karvapalloille oikein ajan kanssa. Loma tuli, ja hoitovastuu alkoi. Ja minä pyrin huolehtimaan kaneista viimeistä piirua myöden. Ettei toisten rakkaille käy mitään. Nopeasti sitä oppi kanien luonteesta paljon. Inari on utelias ja seurallinen. Se tulee aina portille odottamaan, josko sitä ehtisi vähän portin välistä vilahtamaan iltajuoksuille. Jotain herkkuakin voi saada, kun tulee norkoilemaan viereen, rapsutuksesta puhumattakaan.  Ivalo taas ei vieraista välitä. Se kääntää selkänsä ja touhuaa omiaan kun vieras tulee häkkiin. Toki, kun ruokakuppi täyttyy, Ivalo löytyy sieltä ensimmäisenä rouskuttamassa. Inarilla taas on liian kiire seurata kaikkea ihmisen touhua, niin eipä sitä ruokakupille heti ehdi. Ja voihan sitä saada jotain tuoretta namia...