Ruuhkaa ja vuosia

Kaksi päivää yläkouluopeilua takana. Uuden esimieheni oivaa ohjetta noudattaen olen pääosin silmitellyt ja seuraillut. Tehnyt lukkaria ja kysellyt. Kävellyt käytävillä ja kopioinut. Muutamia huomioitakin on tullut tehtyä tämän kaiken silmittelyn lomassa. Oppilaat on isoja. Kyllähän minä tiesin, että ne jatkaa kasvuaan, mutta voi jumankekka kun ne on isoja. Ja ne pursuaa hormoneita, hajuvesiä, energiaa ja omaa egoaan. Tänään huomasin portaissa kävellessäni miettiväni, että pelkoa ei tule missään tilanteessa näyttää täällä. Vähän kuin susilauman keskellä olisi. Jos ne tajuaa mun olevan saalis, ne syö mut. Elävältä. Minun täytyy myöntää, että vähän kyllä vielä arkailen. Huomaamattani luikin sivuun, kun iso teinilauma jyristää kohti. Olen vielä vähän shokkitilassa. Ensin olin omassa pienessä lintukodossani omassa tutussa työpaikassani. Tai, no. Kotona sairastamassa. Mutta ajatus siitä, että olen töissä siinä vanhassa tutussa paikassa. Ja nyt ihmettelen, että onkohan koulun käytävät lii

Lukioikäisenä yliopisto-opiskelu tuntui pelottavalta. Eihän siitä voi selvitä. Niinpä vannoin vakaasti, etten koskaan mene yliopistoon. Ja mitenkäs kävi? Ihmeellisesti löysin itseni välivuoden jälkeen yliopistolta erityispedagogiikan laitokselta. Kuitenkin jo ensimmäisenä syksynä päätin, että ei sitä valtavan työlästä ja mahdottoman vaikeaa gradua kannata tehdä, eihän siitä selviä. Voihan sitä töitä tehdä muutenkin. Ja mitenkäs kävi? Mystisesti sain gradun valmiiksi ja valmistuin neljässä ja puolessa vuodessa. Aloitin urani päiväkodin puolelta. Päätin vakaasti, ettei ikinä koulun puolelle, vaikka pätevyyteni sen sallisikin. Ajattelin ruveta barrikadeille varhaiskasvatuksen tärkeyden puolesta, koska tärkeäähän se on. Mutta mitenkäs kävi? Vuoden päiväkodissa työskentelyn jälkeen sain tilaisuuden kokeilla koulun puolta ja päätin tarttua tilaisuuteen. Sille tielle jäin. Alakouluun. Ja vannoin, että IKINÄ en mene yläkouluun opettajaksi. Siellähän on teinejä. Ei ikinä. Ja mitenkäs kävi...

Lauantai oli kohtuullisen vauhdikas päivä. Tuolloin juhlistimme kasiveen tulevia ysiveesynttäreitä suvun ja ystävien voimin kahdessa kattauksessa. Minä päätin leipoa taas kohtuudella, ja periaatteessa onnistuinkin. Eri laatuja oli vähemmän kuin aikaisemmin. Päätin tehdä vain muffineja ja täytekakun. Muffineihin voisin sitten kehitellä muutamaa erilaista kuorrutetta ja täytekakuksi ajattelin kokeilla porkkanakakkua. Olisi vähän erilaisempi. Ajatus hyvä, toteutuksessa lähti mopo keulimaan. Perjantaina kun aloitin täytekakun tekemisen, iski ajatus, että yksi pohja taitaa olla ihan liian vähän. Että varmaan loppuu kyllä kesken. Ja kun en päässyt ajatuksesta irti, päätin tuplata annoksen. Ja tulihan sitä. Kakku oli täytteen kanssa lähes 15 senttiä korkea. Koristelu onnistui Kinuskikissan ohjeella oikein mukavasti. Yleensä koristeluvaihe on sellainen, että mies tietää ottaa muksut kainaloon ja hiipiä takavasemmalle. Usein olen tehnyt sokerikuorrutteesta päällysen ja tyttöjen toiveid

Meidän syksy ei ole ollut kovin terve. Neidit ovat poteneet korviaan, yskineet ja olleet räkäisiä. Ja minä en ole kyllä jäänyt jälkeen tässä kisassa. Erotuksena se, että tytöt ovat sairastaneet reiluja räkätauteja. Minä taas en ole ollut juurikaan räkäinen, mutta olen potenut poskionteloita, kurkkukipua, menettänyt ääntäni ja ollut öisin niin tukossa keuhkoista, että kroppa on joutunut käyttämään koko apulihasrepertuaarinsa hengittämiseen. Tämä näkyykin sitten aamuisin, tai enemmänkin tuntuu kun rintakehä ja pallea ovat kuin rekan alle jääneitä. Systemaattinen ja sinnikäs lepäily on auttanut ja nyt alkaa taas muistaa, mitä on virkeähkö olo. Tällä välillä lapsukaiset ovat aloitelleet uutta kierrosta sairastelussa. Neiti kuusivee sairasti korvatulehduksen muutamia viikkoja sitten. Honotus säilyi ja pään kuvissahan löytyi sivulöydöksenä turpeat poskiontelot. Viime viikon lopulla räkäisyys otti taas uusia kierroksia ja kaveriksi tuli kunnon röhinäyskä. Lauantaina päätimme sitten viedä lä

Lasten ja aikuisten välillä vallitsee selvästi kielimuuri. Se, mitä aikuinen luulee sanovansa, kääntyy lasten korvissa aivan joksikin muuksi. Alla erään legendaarisen väärinymmärryssarjan aamu, jolloin eri kieltä puhuva äiti oli saada aikuisten kielellä hermoromahduksen. Lasten kielellä äiti hermostui ihan yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroituksia. Mitä minä luulen sanovani: "Hae reppu." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Makaa vatsallasi sohvalla ja vietä aamuhetki jalkoja potkutellen." Mitä minä luulen sanovani: "Käy pukemassa huoneessa nopeasti, nyt on kiire." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Mene piirtelemään huoneeseesi kaikessa rauhassa, ei mitään kiirettä." Mitä minä luulen sanovani: "Hae vaatteet sun huoneesta, tarttis pukea äkkiä, ettei myöhästytä." Mitä tyttäreni mielestä nähtävästi sanon: "Kiedo viltti ympärillesi, ota kainaloosi kultainen koristeruusu ja mene peilin eteen tekemään selfienomaisia pose