Ruuhkaa ja vuosia

 Nyt on kulunut yli puolitoista kuukautta kortisolikorvaushoidon aloittamisesta. Muutoksia on tapahtunut ihan valtavasti. Ei huimausta, ei painajaisia, ei päänsärkyä. Ei lihaskipua pienessäkin ponnistelussa.  Alitajunta on hassu tapaus. Se muisti ne hetket, jolloin ennen kortisolikorvaushoidon aloittamista huimaus iski ja meinasin kaatua. Tai välillä myös kaaduin. Hoidon aloittamisen jälkeen huimauksen loppuessa keho kuitenkin vaistomaisesti valmistautui kaatumiseen niissä tilanteissa, missä ennen oli huimaus iskenyt. Kun nousin liian nopeasti sohvalta tai käännyin liian nopeasti toiseen suuntaan. Kädet lennähtivät sivuille ja jalat notkahtivat hieman varmistaakseen tasapainoa. Siinä sitten kun haroin ilmaa peppu pitkällä kuin kakkahousuinen albatrossi, tajusin, että eipä minua huimaakaan. Ha!  Ei tämän lääkityksen kanssa silti ole niin helppoa kuin tyroksiinihoidon kanssa. Kun pitäisi osata tulkita kehon kortisolikulutusta ja reagoida siihen. Ja siihen kun tuntuu vaikuttavan lähes kai

 Alkukevät sujui ihanan kepeissä merkeissä tyroksiinihoidon tuomien muutosten myötä. Oli ihanaa olla niin kovin lähellä normaalisti toimivaa ihmistä. Toki TAYS:n toiminta antoi tuolle ajalle oman ikävän sivumakunsa, mutta se nyt on ollut niin sanotusti uusi normaali minun tilanteessani jo pitkään.  Maaliskuussa pääsin riitelemään  kuntoutuspolin lääkärin kanssa.  Tämä nosti taas raivon, epäuskon, epätoivon ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen pintaan useammaksi päiväksi. Olen kuitenkin joutunut opettelemaan vääryyksien ja epäkohtien sietämistä jo useamman vuoden aikana.  Kun jotain tällaista tapahtuu, kirjaan faktat ylös, puhisen raivosta ja puran lähimmille ihmisilleni tilannetta. Sitten teen alustavia päätöksiä jatkosta. Jos en pysty tilanteeseen heti vaikuttamaan, asetan tapahtuman kauniissa pienessä paketissa mentaaliselle "kyllä minä vielä näytän" -hyllylle. Siellä se odottaa, kunnes pystyn käyttämään näitä tietoja ja faktoja ja asiaani edistämään.  Mentaalinen pakettihylly