Ruuhkaa ja vuosia

Vaikka korona jyllää edelleen siellä sun täällä, koulujen koronaohjeet alkavat olla menneen talven lumia. Ei enää ruuan jakamista, aikataulujen porrastamista, väljyyden taikomista ahtaisiin tiloihin ja muita ihania ylhäältä päin kouluille annettuja ohjeita. Ei lastenlääkäreitä kertomassa, kuinka koulun tulee toimia. Ah, ihan vain koulua, peruskoulua.  Tai niinhän sitä luuli. Nyt saatiinkin pandemian jälkeen vähän maailmansodan uhkaa ja energiakriisiä. Koulussa opettajat ja muu henkilöstö tekee parhaansa kaiken tämän epävarmuuden ja huolen keskellä. Yrittää vakauttaa, tuoda rutiineja, saada koulunkäynti pois poikkeusjärjestelyistä. Samalla peläten, olemmeko taas menossa kohti poikkeusjärjestelyjä.  Jos sähköä ei riitä, se katkeaa. Myös kouluista. Siihen pitää varautua. Pitää huomioida kaikki. Tätä nyt pähkäillään kunnissa ja mietitään, miten koulunkäynti järjestyy kun sähköä ei tule. Jossakin kunnassa on hankittu opettajille otsalamput. Ihan varma en ole, miten se opetus hoidet...

 Syksyn alussa tein pitkän harkinnan jälkeen päätöksen tehdä osa-aikaista työaikaa. Käytännössä tämä tarkoitti kohdallani sitä, että perjantait ovat vapaita. Ja kun se työnantajapuolellekin kävi, niin tuumasta toimeen. Sen verran on ollut haipakkaa viime vuodet, että kuormituksen tasaaminen oli tarpeen.  Kun päätös oli tehty, alkoi kova suunnittelu, mitä kaikkea ihanaa, mahtavaa ja kehittävää ehtisin noiden perjantaipäivien aikana tehdä. Kun olisi kokonainen päivä viikossa varattuna itselle, aikaan voisi saada vaikka mitä.  Pitkään olen haaveillut väitöskirjasta. Nuo perjantait olisivat mahtavia hetkiä koluta yliopiston kirjastoa läpi kiinnostavia tutkimuksia lukien ja tutkimussuunnitelmaa hahmotellen. Lisäksi voisin kaavailla jonkinsorttista pientä kevytyrittäjähommaa kaiken muun ohelle, niin voisin päästä kokeilemaan siipiäni vähän erilaisissa ympäristöissä.  Sormet syyhysivät jo valmiiksi niiden pitkien ja taidokkaasti laadittujen blogikirjoitusten määrästä, niitä...

 Mä vihaan aamuja. Lähes yhtä paljon kuin maanantaita. Aamuisin väsyttää, on kiire, tavarat on hukassa ja kaikki menee yksinkertaisesti pieleen. Aina.  Olen aina ollut iltaihminen, iltaisin olen virkeimmilläni. Ihan parasta on vapaa aamu, jolloin voi herätä rauhassa, syödä aamupala kirjaa lukien tai lempiohjelmaa seuraten, yökkäri päällä. Ilman kiirettä ja pakkoa. Ja sitä hemmetin ketutusta, kun aikataulut ei kumminkaan pidä. Kesälomaan mahtui monta ihanaa aamua. Tällä viikolla tämän perheen naiset palasivat karuun arkeen töiden ja koulun alkamisen merkeissä. Kasiveelle, joka on sielultaan osittain koira, tämä ei ollut ongelma eikä mikään. Hän herää loistotuulella ja pomppaa pystyyn kuvitteellinen häntä heiluen. Olenkin aina sanonut, että tämä tyttö ei nukahda. Hän vain menee hetkeksi pois päältä ja käynnistyy aamulla kuin tuliterä auto startatessaan. Ja sitten mennään taas.  Kymppivee onkin sitten perinyt minun aamuvihani. Erityisen ihanaa on pakottaa itsensä aamulla ylö...

Taas on vilahtanut muutama viikko, ja tämä ope sujahtanut tiiviimmin yläkoulun maailmaan. Pikkuhiljaa sitä on oikeasti tajuamassa, että siellä sitä nyt ollaan ja työskennellään. Aikamoista. Teinit ovat auliisti esitelleet kommervenkkejään ja laittaneet ansaitsemaan kannuksensa. Tähän mennessä nämä kullanmurut ovat opettaneet minulle jo aimo annoksen yläkoulun maailmasta. Seuraavia havaintoja olen jo ehtinyt tehdä: Teinislangi  Teinit ei enää puhu suomea. Ne puhuu lyhenteillä. Kun yrität saada vastausta, saatat saada vastaukseksi kirjainryöpyn, jossa ei ole mitään järkeä. Siinä ei enää OMG:n ja KVG:n tuntemus riitä. Vaikka tosin googlettaminen olisi varmaan hyödyksi. Vittu Vittu on edelleen voimissaan. Siis kielenkäytössä. Vittua käytetään ilmaisemaan vihaa, kiukkua, välinpitämättömyyttä, innostusta, iloa, ärsyyntymistä ja miljoonaa muutakin tunnetta. Se voidaan kiljahtaa riemukkaasti ilmoille ta karjahtaa raivokkaasti keuhkojen syvyydestä. Vittua käytetään myös välimerk...

Kokonainen viikko yläkoulutöitä takana. Perjantaina juhlin opehuoneessa ehjää viikkoa töissä. Sinänsä absurdia, mutta tämä syksy on valitettavasti tuonut mukanaan sen, että kokonainen viikko töissä ilman sairastumista on harvinaisuus. Oli ihanaa olla niin kuin muutkin, maanantaista perjantaihin työpaikalla. Viikko on opettanut paljon. Ja muistuttanut omista yläasteajoista. Heti ensimmäisenä päivänä mieleen tuli kouriintuvasti se, kuinka varomatonta on koskea yläkoulussa pulpetin alapuolelle. Sieltä kun ei koskaan tiedä, mitä löytää. Minulla tuntuu olevan ehdoton lahja niiden purkkayllätysten löytämisessä. Parit purkat sain tunnustella sormenpäilläni, ennen kuin muistin, että pidetään ne sormet vain siellä omalla puolella. Ja minä olen oppinut sukeltamaan teinilaumaan. Kävelen käytävillä kohtuusujuvasti vastavirtaan, myötävirtaan ja vaikka miten. Muutaman käännöksenkin olen kokeillut. Aika uskaliasta. Kun ne rynnivät kohti, enää ei tee mieli juosta toiseen suuntaan. Kyllä niiden kok...

Tämän viikon aloitin taas kerran uudella yrityksellä palata töihin. Koko syksy kun on ollut yhtä yritystä vailla onnistumisia, joten kaiken toivoni laitoin tähän uuden koulun uuteen alkuun. Sitä edellistä yritystä en halua nyt laskea mukaan tähän, koska silloin oireilin vielä vanhoja sisäilma-asioita. Nyt kasvosärky on saatu kohtuullisesti aisoihin, niin päätin lähteä kokeilemaan. Kotona möllöttäminen kun on aika turhauttavaa hommaa. Maanantai meni aivan penkin alle. Ensimmäinen tunti ensimmäisessä luokassa toi kouriintuvasti esille sen, että kroppani on alkanut kehitellä itselleen hajusteyliherkkyyttä. Ja kun nämä nuoret yläkouluikäiset neitoset ja herrat ovat hoksanneet hajusteiden maailman, niin onhan niitä nyt käytettävä. Toki muistan itsekin, kun yläasteella niiden hajuvesien kanssa lotrasin periaatteella parempi överit kuin vajarit.  Olen lukenut hajusteyliherkkien tarinoita. Ja niiden sisäilmaoireilijoiden, jotka saavat bonuksena hajuste- ja kemikaaliyliherkkyyden. K...

Kaksi päivää yläkouluopeilua takana. Uuden esimieheni oivaa ohjetta noudattaen olen pääosin silmitellyt ja seuraillut. Tehnyt lukkaria ja kysellyt. Kävellyt käytävillä ja kopioinut. Muutamia huomioitakin on tullut tehtyä tämän kaiken silmittelyn lomassa. Oppilaat on isoja. Kyllähän minä tiesin, että ne jatkaa kasvuaan, mutta voi jumankekka kun ne on isoja. Ja ne pursuaa hormoneita, hajuvesiä, energiaa ja omaa egoaan. Tänään huomasin portaissa kävellessäni miettiväni, että pelkoa ei tule missään tilanteessa näyttää täällä. Vähän kuin susilauman keskellä olisi. Jos ne tajuaa mun olevan saalis, ne syö mut. Elävältä. Minun täytyy myöntää, että vähän kyllä vielä arkailen. Huomaamattani luikin sivuun, kun iso teinilauma jyristää kohti. Olen vielä vähän shokkitilassa. Ensin olin omassa pienessä lintukodossani omassa tutussa työpaikassani. Tai, no. Kotona sairastamassa. Mutta ajatus siitä, että olen töissä siinä vanhassa tutussa paikassa. Ja nyt ihmettelen, että onkohan koulun käytävät lii...

Lukioikäisenä yliopisto-opiskelu tuntui pelottavalta. Eihän siitä voi selvitä. Niinpä vannoin vakaasti, etten koskaan mene yliopistoon. Ja mitenkäs kävi? Ihmeellisesti löysin itseni välivuoden jälkeen yliopistolta erityispedagogiikan laitokselta. Kuitenkin jo ensimmäisenä syksynä päätin, että ei sitä valtavan työlästä ja mahdottoman vaikeaa gradua kannata tehdä, eihän siitä selviä. Voihan sitä töitä tehdä muutenkin. Ja mitenkäs kävi? Mystisesti sain gradun valmiiksi ja valmistuin neljässä ja puolessa vuodessa. Aloitin urani päiväkodin puolelta. Päätin vakaasti, ettei ikinä koulun puolelle, vaikka pätevyyteni sen sallisikin. Ajattelin ruveta barrikadeille varhaiskasvatuksen tärkeyden puolesta, koska tärkeäähän se on. Mutta mitenkäs kävi? Vuoden päiväkodissa työskentelyn jälkeen sain tilaisuuden kokeilla koulun puolta ja päätin tarttua tilaisuuteen. Sille tielle jäin. Alakouluun. Ja vannoin, että IKINÄ en mene yläkouluun opettajaksi. Siellähän on teinejä. Ei ikinä. Ja mitenkäs kävi... ...

Ihanan kesäloman päätti meidän viisiveen synttärit. Viisiveestä tuli kuusivee. Tarjoiluja suunnitellessa sain neidiltä hyvin tarkan kuvauksen kakusta. Se on suklaakakku, jossa on suklaakakkupohja. Siinä pitää olla suklaata ja marenkia ja mansikkaa ja mokkapalakuorrutetta. Siitä sitten ideoimaan. Hyvä suklaakakkupohja löytyi, mutta vähän tuli hätäiltyä leikkaamisen kanssa, kun ihan kylmänä sai vasta leikata. Pohja murtui palasiksi, ja täyttämisvaihe muistutti palapelin kokoamista. Mutta nyt olen oppinut, ja osaan seuraavalla kerralla malttaa paremmin tämäntyylisten kakkupohjien kanssa. Väliin laitoin mansikkaa ja Omar-täytettä ja päälle tuli marengit sekä mokkapalakuorrute. Kaikki toiveet toteutettu. Juhlissa riitti menoa ja meininkiä, tyttö tykkäsi ja vieraat tuntuivat viihtyvän. Vielä edessä kaverisynttärit päikky/eskarikavereille. Hieman lyö tyhjää, että mitäkö sitä keksisi niihin juhliin. Muutama viikko aikaa hoitaa ne alta pois ennen isän seitsemänkymppisiä syyskuun alkupuo...

Kun oikein väsyttää, saa aamuhihitykset aikaan smoothiepulloon osuvasti pudonneista banaaninpaloista... Toukokuu oli varsin kiireinen. Töissä viimeinen rutistus, lääkäriaikoja, päikyn kevätjuhla, eskarin vanhempainilta, luistelun kevätinfo, koulun kevätjuhla, työpaikan kevätjuhla, muskarin kevätjuhla, viisiveen silmälääkäri... Päikkytätien muistamiset, koulun muistamiset, muskarin muistamiset, työkavereiden muistamiset, ylipäänsä muistaminen. Ja kaikkea muuta mukavaa säätämistä. Kovimmissa ruuhkahuipuissa olen ottanut toimintamalliksi päivä kerrallaan -taktiikan. Edellisenä iltana käyn kalenterin läpi ja orientoidun siihen, mitä tapahtuu seuraavana päivänä. Kapasiteetti ei riitä käsittelemään viikkoa kerrallaan, kun yhdelle viikolle osuu töiden ja treenien lisäksi viidestä kymmeneen erilaista muistamista ja tapahtumaa. Päivä kerrallaan -taktiikka on muuten ihan toimiva, mutta kun varustautuu seuraavaan päivään edellisenä iltana, tulee joskus ikäviä yllätyksia vastaan. Erittäi...