Houdinisisarukset ja kolmas pitkäkorva

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali.

Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päivään asti.

Aamu meni lomatunnelmissa perheen naisväen kesken, kun lorvailimme ja nautimme joutilaisuudesta. Kun vihdoin sain aikaiseksi aloittaa ruuanlaiton, suuntasin takapihalle hakemaan sipulia kokkailuihin. Ja siellä Inari chillaili kaikessa rauhassa kivetyksellä. Minut huomatessaan nyökkäsi kuin tervehtiäkseen ja lähti rennosti pomppimaan sivupihalle. Hyvin lomatunnelmaisen oloisesti. 

Alkuun olin sen verran äimistynyt, että vain tuijotin nurkan taakse häviävää töpöhäntää. Kun sain toimintavaihteen takaisin päälle, syöksyin etsimään toista kania häkistä. No ei löytynyt. Hetken kiertämisen jälkeen huomasin häkin sivussa pienenpienen kolon alalaudan alla. Tämä oli kohta, joka oli jäänyt liian vähälle huomiolle, koska kallio oli hyvin lähellä alalautaa. Ei näköjään riittävän lähellä. Ei pitäisi koskaan aliarvoida kanien kykyä puskea itsensä läpi hiirenmentävistä koloista. 

Tässä vaiheessa kiljaisin tyttärilleni, että kanit ovat karanneet ja lähdin jäljityspuuhiin. Chillailija oli ehtinyt loikkia niin pitkälle, etten nähnyt sitä missään. Etupihalla kävellessäni jokin vilisti pensasaidan taakse. Se näytti kovasti vaalealta Ivalolta, joten minä loikin kovaa kyytiä tien kautta pensasaidan toiselle puolelle. Käsiä läpsyttämällä ja huutamalla yritin pelästyttää kania takaisin pihaan päin. Kanit kun muuttivat naapurista meille, niin ensimmäisenä ajattelin niiden yrittävän takaisin vanhoille hoodeille. 

Jonkin aikaa ehdin harrastaa kuurupiiloa puskissa, kun tytöt huusivat pihan toiselta puolelta, että näkevät Inarin. Minä vaihdan lennosta kohdetta ja lähden yrittämään Inaria kiinni helpommasta paikasta. Ivalo jääköön myöhemmäksi. Siinä sitten iloisesti hippasteltiin pitkin pihaa kaikki yhdessä. Sulavien väistöliikkeiden päätteeksi kani loikki ylevästi naapurin pihaan ja sujahti kuistin alle. Mulkaisi mennessään, että eikös me parempaan pystytä.

Soitto naapurille, että saisiko suorittaa kanijahtia hänen pihallaan. Kun lupa heltisi, aitaamme kuistin puulavoilla ja kanihäkin osilla. Ja huomaamme, että samassa paikassa majailee myös Ivalo. Siellä siskokset makoilevat kylki kyljessä ja katsovat meidän puurtamista ihmetellen. Mahdollisesti pohtivat, että tarviiko sitä lomalla niin kauhiasti rehkiä. 

Moi, mä olen Inari. Mä osaan loikkia karkuun
tosi hyvin.

Pitkän houkuttelun, ohjausyritysten, kurottelun ja neuvottelun jälkeen tajuan, että kanit eivät kuistin alta lähde kuin hakemalla. Laitan kanien kuljetuskopan kuistin ympärille tehdyn aitauksen väliin ja laitan kuusiveen pitämään kopan luukkua auki. Sitten raotan aitausta toiselta puolelta kuistia ja ryömin kuistin alle. Tilaa ei ollut paljon, joten täytyi harrastaa ihan täysveristä armeijatetsausta kanien luo.

 Tyypit haistavat pari kertaa hiekassa piehtaroivaa emäntäänsä ja loikkaavat sulavasti rappusten alle. Paikkaan, jonne ei pääse edes tetsaamalla. Ei auttanut muu, kuin naama sannassa yrittää venyttää käsiä sen verran, että saisi ohjattua kanit pois rappusten alta ja työnnellä sitten lautoja esteeksi, etteivät loiki takaisin. Ysivee oli oiva apu työntäessään lautoja puurappusten koloista esteeksi kaneille. 

Vihdoin Inaria alkoi pienentyvä tila ahdistaa sen verran, että neiti loikkasi viereeni sen verran lähelle, että sain kanin kainaloon. Se oli sitten se helpoin osuus. Inari kun ei ollut valmis luopumaan vapaudestaan, kovasti hän yritti pakoon. Ja minä yritin ohjata kanikoppaan. Muutama suullinen santaa tuli nieltyä, kunnes tekniikka hioutui sellaiseksi, että sain kanin loikkaamaan koppaan. Kuusivee osasi sulkea kopan juuri oikealla hetkellä. 

Hei, mä olen Ivalo. Mä osaan olla piilossa
tosi hyvin.

Ivalo oli sisarensa kohtalosta viisastuneena kaatanut kaikki puuesteet, joita ysivee unohti äitinsä hiekkaperformanssia seuratessaan vartioida, joten paimennus rappujen alta alkoi uudelleen. Sitten kani kainaloon ja toukkamaisen möngerryksen kautta kanin muilutus koppaan. Muuten lähes täydellinen suoritus, mutta samalla hetkellä kun Ivalo meni koppaan, Inari hyppäsi pois ja vilisti rappusten alle. Ei kahta ilman kolmatta ja silleen. Naama sannassa - kani kopassa, part III.

Aikaa siinä meni, mutta lopulta sisarukset kököttivät kuljetuskopassaan erittäin tyytymättöminä. Minä taasen aloitin erittäin sulokkaan peräytymismöngerryksen kuistin toiselle puolelle. Se kun oli ainoa avonainen paikka, josta ihmisen kokoinen mötkäle pääsee pois. Ensimmäisellä yrityksellä peruutin itseni ruusupuskaan siten, että jalat olivat puskan molemmin puolin. Tilaa ei ollut kauheasti kurkkia taakse, joten ruusunpiikki takamuksessa kertoi vasta virhearviosta. Ei auttanut muu kuin ryömiä uudelleen kokonaan kuistin alle, että saisi jalkansa asetettua oikeaan suuntaan. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pitkäkorvat vapautettiin häkkiinsä, missä tyypit kävivät ensimmäisenä tarkastamassa pakoreittinsä tilanteen. Kovin näyttivät happamilta, kun reikä oli tukittu kivillä. Harmistuneet kaninsilmät seurasivat, kun vahvistin häkin reunaman joka puolelta. Ilonpilaaja.

Jossain vaiheessa ysivee kiljaisi etupihalta, että siellä on kolmas kani. Siinä vaiheessa aivoni eivät pystyneet käsittelemään tätä informaatiota enää mitenkään loogisesti, joten lähdin vain saapastelemaan äimän käkenä etupihalle. Mistä se kolmas kani tänne on pölähtänyt? Pensasaidan juurella kyyristelee rusakko ja ysivee nauraa katketakseen äidin hölmistyneelle ilmeelle. Ha. Ha. Selvisi kumminkin, että etupihalla olin kanifarssin alkuun jahdannut Ivalon sijasta rusakkoa. Mielenkiintoista olisi tietää, missä vaiheessa olisin tämän lapsuksen huomannut. 

Nyt todellakin toivon, että meidän kaikki eläimet pysyisi siellä, missä niiden kuuluu pysyä. En jaksaisi konttailla talojen alle kanien perässä, availla pianoja musikaalisten gerbiilien majailujen vuoksi tai yhtään mitään muutakaan jahtaamista tai varmistamista. Pysykää. Rakkaat. Kotona.

Tässä mahdollisesti juonitaan uusia kujeita.