Ruuhkaa ja vuosia

On niitä viikkoja, kun asiat sujuvat kuin tanssi. Palaset loksahtelevat kohdilleen ja aurinko paistaa. Tiedättekö, sellainen positiivinen flow. Mä tosin harrastan vähän sellaista vastakkaista flowta. Sellaista, jossa kompastellaan surkeasta sattumuksesta toiseen. Ja vieläpä sellaisia sattumuksia, jotka on ihan pölhöjä. Vuosi sitten minulla oli kohtaaminen  vaahteran kanssa kallioprojektin yhteydessä. Tästä viisastuneena opin lähestymään tuota puulajiketta varoen ja sieraimet supussa. Nähtävästi kuitenkin kohtaamisia voi sattua myös muiden puulajien kanssa, sen sain maanantaina todeta. Päivä oli sujunut sisätiloissa nuhakuumeisen kymppiveen kanssa. Miehen tullessa kotiin päätin poistua happihyppelylle pihaan, jossa lehdet edelleen odottivat haravan lempeää kosketusta. Kohtuullisen nopeasti sain koivujen alta lehdet kasalle, ja aloin kärrätä kottikärryillä tavaraa kompostiin. Sitten piti ihan vain pikkaisen vielä kuopaista haravalla puun juurelta, että saisi viimeiset lehtikasat poi

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali. Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päi

Tänään juhlittiin taas äitejä. Jo runsaan viikon oli meidän perheen ohjelmaan kuulunut jumalatonta kuiskuttelua ja supinaa joko tyttösten välillä keskenään tai isänsä kanssa. Ja äidin rooli oli olla autuaan tietämätön kaikesta. Kuusivee ruksi kalenterista päiviä ja laski jatkuvalla syötöllä, että montako päivää on vielä jäljellä suureen päivään.  Kun the päivä alkoi lähestyä, supina ja kuhina alkoi olla jo aikamoisilla leveleillä. Kuusiveen jumalattomat spurtit rapisevat systeemit kainalossa päätyivät välillä seinään. Se hinta on joskus vain maksettava hyvän lahjapiilon löytämisestä. Ja äiti seilasi taas kerran aivan kuutamolla eri suuntaan, että salaisuudet säilyvät.  Eilen lähdin kaverin kanssa illasta elokuviin, jotta kotipartio pääsisi rauhassa toteuttamaan supinasuunnitelmiaan. Kävin katsomassa Marvellin leffojen huikaisevan päätösjakson, jossa vilisi sankaria toisensa perään. Vaikka leijonanosa saagan leffoista on tainnut jäädä minulta näkemättä, oli kolmituntinen pl

Tämä viikko ei ole ollut mun vahvimpia. Ei sitten kyllä yhtään. Maanantaina pudotin puoli tiuta kananmunia lattialle reippaan sadattelun säestämänä. Ja koska alin laatikko, jossa säilytetään kauhoja ja muita vastaavia, oli jäänyt auki, sai myös se munakuorrutteen. Kananmuna on raivostuttava siivottava, kun se venyy ja vanuu kaikkialle. Sain siivouksen tiimellyksessä sen leviämään myös matolle. Sinänsä hyvä suoritus. Tiistaina vein tyttöjä muodostelmaluistelutreeneihin kolmenkymmenen kilometrin päähän. Mies oli järjestelmällisesti laittanut valmiiksi eteiseen kaikki treenikamat odottamaan sitä, että meikäläinen nappaa kakarat ja kamat kainaloon töiden jälkeen. Hallin pihassa ehdin hekumoida, kuinka ajoissa oltiin ja kuinka sujuvasti oli siirtymä tapahtunut. Mun Amperassakin oli vielä vähän sähköä jäljellä maltillisen kaasujalan ansiosta. Noin kolmen sekunnin omahyväisen hymistelyn jälkeen huomasin, että takaluukussa ei ole mitään. Miehen järjestelmällisesti laittamat luistelulaukut

Pääsin juuri muotinäytökseen. Ja mikä parasta, kenkänäytökseen. Neiti kuusivee huhuili minua eteiseen, ja sinne mentyäni minut istutettiin paraatipaikalle näytöksen eturiviin. Ja voi että, mikä esitys! Sain ihailla jokaisen vähänkin naiselliseen vivahtavan kenkäparini esiinmarssia koon 31 jalkaterissä. Oli korkeakorkoiset saappaat, jotka ulottuivat reiden yläosiin asti. Oli avokkaat, oli perinteiset korkkarit, oli nilkkurit... Ja jos mieheni sattuu tätä lukemaan, siellä oli vain muutama edullinen ja huolella valittu monikäyttöinen ja kestävä kenkäpari. ;) "Äiti, kerro sit, mikä pari on sun mielestä voittaja." Siinä kun katselin säihkyväsilmäisen neidin kekkalointia, muistui mieleeni ensimmäinen kerta, kun tämä tyttö on vetäissyt äidin korkkarit jalkaan. Vuosia ei tainnut olla kuin juuri ja juuri kolme. Sen jälkeen niitä on ihailtu kerta jos toinenkin, ja joihinkin kenkiin on tehty jopa varaus. Että sitten kun minä olen aikuinen, niin saanhan nämä kengät. Saa nähdä, k

Kuulin nimen Markku Sainio ensimmäistä kertaa ollessani työterveyslaitoksella ammattitautitutkimuksissa. Minua tutkinut erikoistuva lääkäri mainitsi nimen ja ilmoitti, kuinka Sainio on perehtynyt hajusteyliherkkyyksien syntymekanismeihin ja levittää aiheesta tietoisuutta. Samaan hengenvetoon lääkäri suositteli lukemaan Maria Nordinin blogia, jossa tämä kirjoittaa kanadalaisen Annie Hopperin kehittämästä menetelmästä, jossa poissiedätetään yliherkkyyksiä. Loppukaneetiksi lääkäri kertoi, että tutkimukset laitoksella loppuvat tähän. Poistuin työterveyslaitokselta kohtuullisen sekavissa tunnelmissa. Yhden istumisen jälkeen minulle kerrottiin, että ammattitauti tämä sairauteni ja oireiluni ei missään nimessä voi olla, koska silloin kun astmani todettiin, minulle ei tehty työpaikkaseurantaa PEF-puhalluksilla, eikä luokkatilaani tutkittu. Puhuessani ääniongelmista ja oireiluista silloin kun olen tekemisissä entiseltä työpaikalta tulleiden ihmisten kanssa, lääkäri vain totesi, ettei usko sii

 Ne, jotka vähänkin ovat seuranneet meidän perheen touhuilua, ovat varmasti selvillä perheemme lisääntyneestä karvakorvavahvuudesta viimeisen vuoden aikana. Ensin viime kesäkuussa tulivat neljä gerbiilisisarusta ja joulukuussa saimme kaksi kanisisarusta. Meidän ihmislapset ovatkin olleet kovin vahingoniloisia kerratessaan iskälle, että meidän perheessä on nyt sitten YHDEKSÄN naispuoleista olentoa ja vain YKSI mies. Tämä on ollut heistä suunnattoman hauskaa. Nämä meidän lemmikit ovat tuoneet yksilöllisiä piirteitään esiin hyvin eri tavoin. Esimerkiksi gerbiileistä Nuppu on aina ensimmäisenä hosumassa viikset täristen siellä, missä tapahtuu. Utelias luonne on ilmeinen. Lili taas ottaa varman päälle joka tilanteessa. Pieni jalka tömistää varoituksia hyvin herkästi sisarille, ja tyyppi vilahtaa salamannopeasti piiloon yllättävissä tilanteissa. Kutteri on vähän höpsähtäneen oloinen hösääjä (yllättäen meikäläisen oma gerbiili), joka sai nimensä uutterasta purun pupeltamisesta meille saapue

Nonni. Nyt mulla on lempinimi. Tai ensimmäinen, jonka vahingossa kuulin. Mä olen kuulemma natsi. Toki lempinimet voivat olla mielikuvituksellisimpia silloin, kun aikuisia ei ole lähellä, eikä kyseessä ole käytäväpurnaus toiselle opettajalle. Mutta natsi on ihan jees, otan sen lämmöllä vastaan. Tarkoittanee sitä, etteivät nämä kullanmurut enää hoopota mua ihan sata-nolla erinäisissä tilanteissa. Havainnointi on tuonut taas uusia päätelmiä noista hormonien täyttämistä tunnekuohuista, joita teini-ikäisiksi kutsutaan. Esimerkiksi se, että näillä miespuolisilla nuorilla on aivan suunnattoman suuri tarve saada aikuisen huomio. Ja heidän aivosopukoissaan paras tapa saada se huomio on tehdä jotakin älytöntä, huutaa niin jumalattomasti omaa olemassaoloaan maailmalle tai ihan vain perinteisesti tehdä jotakin kiellettyä. Kaikki käy, kunhan vain pääsee vähän testaamaan, huomaako joku. Myös kosketus kaveriin on tärkeää. Mutta koska pojat ei halaile, niin ne osoittavat hellyyttään ottamalla nisk

Minä ja autot. Meillä on jonkinsorttinen blokki, minkä vuoksi me ei yleensä ymmärretä toisiamme. Todennäköisesti auto on sitä mieltä, että vika on minussa, mutta minä olisin taipuvainen vastakkaiseen analyysiin. Ei niitä voi tajuta. Mun nykyinen kultamuru on Opel Ampera, joka pääosin on ollut kultamuru. Välillä muru on ollut piru, mutta pääosin muru. Aamuisin tämä muru herättää minut ja naapuruston reippaalla hälytysäänellään, kun systemaattisesti unohdan, että latauspistokkeen saa ottaa irti vasta sitten, kun ovet eivät ole lukittuna. Muistan asian siinä vaiheessa, kun painelen hysteriapaniikissa avaimia, jotta saisin oven auki. Pahoittelut naapurit, yritän muistaa. Yritän. Kovasti. Mun miehen muru oli vielä viime viikkoihin asti sininen auto, jonka merkkiä en muista. Mun uskollinen kumppani kivihommissa ja hulluissa Ikea-villityksissä. Ah, tuon auton kanssa tuli vietettyä kerta jos toinenkin tien päällä jos jonkinlainen lasti kyydissä. Todellinen kivikaveri. Tällä sinisellä kum

Talvi. Sitä on riittänyt. Lappi oli ihana, mutta en mä halua Lappia tänne. Pysyköön Lapissa, perkule. Mä voin katsella sitä lumipaljoutta nimenomaan Lapissa. Siellä mun ei tarvi kolata sitä. Mä voin kahlata siinä ja ottaa kuvia. Mutta ei tarvi kolata. Täällä mä työntelen sitä samperin sössöä kerta toisensa jälkeen sivuun, ja heti perään taivas repeää ja pudottaa uuden satsin. Talvi. Lopeta. Nyt. Talvi hei, tää on Tampere. Ei nää puut oo tottunu tällaseen! Jos ei käynyt selväksi, niin olen jo kohtuullisen väsynyt tuohon lumeen. Asiaan vaikuttanee se, että lähes koko tammikuun olen ollut kipeä. Vuorokausi lomalta saapumisen jälkeen tytöille nousi kuume, ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kun kumpikin lapsi yskii sylissä ja vieressä pari vuorokautta putkeen naamalle, niin aika todennäköisesti se sitten tarttuu. Onpahan koettu lähes neljänkymmenen asteen kuume näin aikuisena. Sanoisinko, että sitä kokemusta ei tarvisi enää toistaa. Hetken verran viime viikolla näytti siltä, että

Kuusivee: "Leikitäänkö Shibajukuilla (barbin ja nuken jonkinsorttinen välimalli)?" Ysivee: "Ok." Kuusivee: "Minkä Shibajukun sää haluut?" Ysivee: "Sen, minkä sää haluut." Kuusivee: "Eikun mää haluun sen." Ysivee: "Emmää haluu leikkii muulla kun sillä." Kuusivee:"Mutku mää haluun leikkii sillä!" Tämä on se hetki, milloin äiti-ihminen pyörittelee silmiään ja pohtii, että kyllä silloin omassa lapsuudessa ei tuollaisia riitoja ollut. Ja sama äiti-ihminen toivoo, että oma äiti ei kommentoi tätä julkaisua ja romuta äiti-ihmisen ruusuista kuvaa täydellisistä lapsuuden sisarusleikeistä... 

Jumalattoman pitkän syksyn jälkeen vihdoin saapui se odotettu joululoma. Täytyy sanoa, että tuli tarpeeseen. Ihanaa oli olla perheen kanssa ja siis oikeasti vain olla. Lemmikkitouhuja Vasemmalla katoamistemppujen mestari Ivalo vieressään siskonsa Inari. Ennen joulua saimme perheenlisäystä kahden karvakorvan muodossa. Meille muutti Inari ja Ivalo. Naapurin  Houdini-kani ja sen sisko. Joulun alla väsäsimme siis takapihalle häkkiä. Mahdollisimman pakovarmaa, ettei tämä yksi kahlekuningatar pääse sieltä karkaamaan. Kohtuullinen häkistä tuli, mutta kesällä sitten on aikaa siistiä sitä kauniimmaksi ja ehkä vähän isommaksikin. Tällä hetkellä neliöitä on ehkä kahdeksan-kymmenen, ja kaneilla metsäpohjaa loikittavana, joten puuhaa kyllä riittää. Mutta kivahan se olisi, jos vähän tulisi lisää tilaa. Meillä on nyt siis kuusi lemmikkiä. Neljä gerbiiliä ja kaksi kania. Minä antilemmikki-ihminen lepertelen iltaisin gerbiileille ja käyn ulkona rapsuttelemassa kahta töpöhäntää. Vietän