Semmarit ja eturivin iso itku
Ensimmäinen tutustumiseni Seminaarimäen mieslaulajiin tapahtui jo teini-iässä, kun isäni katseli televisiosta Semmareiden konserttisarjaa. Hauskoja tyyppejä ja hauskoja juttuja. Katselin ja naureskelin mukana. Tuolloin ei kuitenkaan teinisydän saanut vielä lähtemätöntä Semmari-leimaa. Toinen kosketus Semmari-maailmaan tapahtui kaksikymppisenä, kun Jyväskylän yliopiston fuksitapahtumassa pääsin elämäni ensimmäiseen Semmari-konserttiin. Se oli kokemus, joka iski tämän fuksitytön lähes jaloiltaan. Se oli elämys. Illan aikana kuuntelin lumoutuneena, nauroin ääneen, taputin käteni kipeäksi ja yritin ehtiä näkemään aivan kaiken lavalla tapahtuvan. Ihan kaikkea ei ehdi kerrasta nähdä, kun siellä tapahtuu niiiin paljon. Fuksityttö oli ihan myyty. Fuksityttö ei ole enää mikään yliopisto-opiskelija, mutta opiskelun alkutaipaleella tapahtunut salamarakastuminen mieskuoromusiikkiin jäi. Sen tietää kaikki kaverit. Että se tykkää Semmareista. Että se käy aina niiden keikoilla ja osaa niiden biisien