Ruuhkaa ja vuosia

Helmikuussa vaihdoin kolmipäiväiseen työviikkoon. Maanantait ja tiistait on pyhitetty levolle ja itsensä kuntouttamiselle. Ihanaa. Ei tarvitse yrittää sinnitellä, kun ei jaksa. Voi käydä uimassa tai kävelyllä. Nukkua pitkät päiväunet. Jospa joskus saisin kehoni taas jotakuinkin kuosiin tämän kahden vuoden helvetin jälkeen.  Tämän päivän suunnitelma oli käydä hierojalla. Olen siitä onnekas, että naapurissa tekee töitä äärettömän pätevä hieroja, joka saa auki pahimmatkin jumit. Mikä sen ihanampaa kuin kipittää verkkareissa naapuriin ja palata kotiin lihakset vetreinä. En myöhästynyt kuin kolme minuuttia, kun kymppiveen hukkuneet aurinkolasit poikivat kohtuullisen kokoisen kriisin. Meidän perheen naiset osaa ottaa kaiken irti pienistä vastoinkäymisistä.  Hieronnan jälkeen ajattelin syödä ja nukkua pitkät päikkärit. Ihanan rentoa. Piti vain nopeasti tarkistaa, että kanit ovat aitauksessaan hyvinvoivina. En nimittäin löytänyt niitä illasta mistään. Niillä on tapana piiloutua välill...

 Syksyn alussa tein pitkän harkinnan jälkeen päätöksen tehdä osa-aikaista työaikaa. Käytännössä tämä tarkoitti kohdallani sitä, että perjantait ovat vapaita. Ja kun se työnantajapuolellekin kävi, niin tuumasta toimeen. Sen verran on ollut haipakkaa viime vuodet, että kuormituksen tasaaminen oli tarpeen.  Kun päätös oli tehty, alkoi kova suunnittelu, mitä kaikkea ihanaa, mahtavaa ja kehittävää ehtisin noiden perjantaipäivien aikana tehdä. Kun olisi kokonainen päivä viikossa varattuna itselle, aikaan voisi saada vaikka mitä.  Pitkään olen haaveillut väitöskirjasta. Nuo perjantait olisivat mahtavia hetkiä koluta yliopiston kirjastoa läpi kiinnostavia tutkimuksia lukien ja tutkimussuunnitelmaa hahmotellen. Lisäksi voisin kaavailla jonkinsorttista pientä kevytyrittäjähommaa kaiken muun ohelle, niin voisin päästä kokeilemaan siipiäni vähän erilaisissa ympäristöissä.  Sormet syyhysivät jo valmiiksi niiden pitkien ja taidokkaasti laadittujen blogikirjoitusten määrästä, niitä...

Tiedättekö sen tunteen, kun ei oikein enää jaksaisi työpäivän ja kaiken muun hulinan päälle lähteä vielä itse liikkumaan? Usein saa kerätä aimo annoksen tahdonvoimaa, että saisi raahattua itsensä salille tai lenkkipolulle. Tosin aina se palkitsee endorfiiniryöppynä, virkeämpänä olona ja hyvänä mielenä. Siksi olenkin päättänyt pitää liikuntasuunnitelmistani kiinni, vaikka kuinka kurjalta se lähtö tuntuisikin. Tiedän kuitenkin, että hetken päästä se tuntuukin tosi kivalta. Mun tyttöset ovat ottaneet tavaksi hieman haastaa äidin motivaatiota kaiken muun haasteen lisäksi. Isompi yleensä ensimmäisenä kiljaisee lähtöaikeet huomatessaan: "Siis TAASKO sää oot menossa jonnekin?! Pitääkö sun AINA mennä lenkille?" Ja neiti viisivee ripustautuu kaulaan anoen: "Älä lähde, älä oo kauaa, tuu pian takasin, hali, pusu, halipusu, älä vielä, hali, vielä hali." Sitten tulee isompi, joka haluaa halia viimeisenä, jonka jälkeen pienempi haluaa halia viimeisenä jajajajaja... Ihan kuin lu...

Työpaikalleni hankittiin aktiivisuusrannekkeita niin oppilaiden käyttöön liikuntatunneille kuin opettajillekin liikuntaboostin tukemiseen. Itse olen ollut aina sitä koulukuntaa, joka viis veisaa maksimisykkeistä sun muista kotkotuksista, koska tärkeintähän on vaan liikkua. Kun tuli tiedotus koulutuksesta aktiivisuusrannekkeiden käyttöönottoa varten, suhtauduin aluksi kovin epäileväisesti. Kun selvisi koulutuksen olevan kiky-kelpoista materiaalia, kiinnostus nousi jo muutaman pykälän. Ja kas kummaa, sieltä löysin itseni koulun salista sellainen rannekesysteemi kädessäni. Ja olihan se jännää. Kun hypin, ranneke kertoi, että nyt sydänkin hyppii lujempaa. Minä kiitin tiedosta, ja hyppäsin vielä vähän lisää. Lisäksi ranneke kertoi palluroilla, kuinka ison osuuden olen ehtinyt liikkua päivän tavoitteestani. Vau! En edes hoksannut, että se tiesi tavoitteeni. Katsos, kun en ihan tiedä niitä itsekään. Koulutuksen loppuessa sain poistua tuo uusi laite ranteessa kiinni kotia kohti. Kovin olin...

Kun oikein ketuttaa, mene lenkille. Väsähdin pohtimaan, josko olen kipeänä ja otin lääkekuurinomaisen liikunta-annoksen. Kevyttä kävelyä, pihahommia, liikesarjoja treeneissä ja kehonhuoltoa. Aa että, kun teki gutaa. Tällä kertaa liikunta auttoi kurkkukipuiluunkin ja olo helpotti fyysisesti. Jopa sitkeästi mukana matkustanut alaselän kipu helpotti vähän. Se on jännä, mitä liikunta tekee mielellä. Usein saatan olla kiukkuinen kuin ampiainen ennen liikuntaa. Murisen ja ärisen kaikelle. Ja kas kummaa, liikuntasuorituksen jälkeen kotiin saapuu zen-vaimoäiti, joka juttelee mukavia ja huokuu hyvää oloa. Endorfiinit on kova sana. Torstaisen mörököllikohtauksen jälkeen elämä valostui kummasti. Perjantaina tuusasin pihassa auringonvalossa. Leikkasin omenapuita ja lapioin lunta. Ja vitsit, kun oli kivaa! Saman efektin kokee siivouksen kanssa. Kun pyörii sotkuisessa kodissa, se siivouksen aloittaminen tuntuu maailman vastenmielisimmältä hommalta. Mutta silti sotku ärsyttää. Sitä sitten aikan...