Ei ole naista muistiin katsominen. Tai miestä. Tai ketään. Tai ainakaan mua.
Jatkuva sairastelu ja stressi on ottanut omansa, ja unohtelu ja asioiden sekoittaminen on tullut tutuksi. Aina toki olen ollut hajamielinen professori -tyyppinen tapaus, mutta näiden viime vuosien tapaukset ovat nostaneet käsitteen aivan nextille levelille. Töissä olen pystynyt aina pitämään palikat kasassa, mutta kotona sitten on pakka hajonnut. Toki olen lääkärissäkin asiasta puhunut ja huoltani muistin toimimattomuudesta tuonut ilmi. Niinpä sitten tällä viikolla maanantaina pääsin/jouduin/mitälie kokemaan sellaisenkin tapahtuman kuin työkykyarvio. Sain ajan psykologille ja hän testasi, kuinka kognitioni ja muisti pelittävät. Siinä kun istuin lappusten ja paperien edessä, mielleyhtymä omaan työhöni ja oppilastestaukseen oli ilmeinen. On sanottava, että jokaisen työkseen testaavan olisi hyvä edes joskus olla testattavana ihan vain kokeakseen, miltä se tuntuu. Kun ratkot siinä tehtäviä toisensa jälkeen tietämättä yhtään, miten on onnistunut. Aika kylmäävä tunne kaikkinensa. Tulee t