Kannattaako?

Omasta lapsuudesta on hämäriä muistikuvia, että päättäminen oli vaikeaa. Muistan sen päättämisen tuskan, jos tuli vaikkapa mahdollisuus päästä jonnekin yllättäen. Mitä jos kotona onkin kivempaa sillä aikaa, kun minä olen pois? Mitä jos meille tuleekin vieraita? Mitä jos en pääsekään ajoissa takaisin kotiin? Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Muistan myös selvästi äitini naputtamassa kengänkärjellään maata odottaessaan meikäläisen päätöstä. Jonkinsorttista hermoilua oli havaittavissa äitini habituksessa.

Ja nyt minä olen se hiuksia repivä äiti, joka huokailee ja pyörittelee silmiään päättämättömälle jälkikasvulleen. Käsittämättömän vaikeaa on noiden neiti-ihmisten saada päätös aikaiseksi. Jos erehdyn antamaan lapsilleni vaihtoehdon, saan viettää seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuunnellen kannattaako-pohdintoja sellaisella antaumuksella, että kaikista päättäväisinkin ihminen alkaa epäröidä.

"Haluatko penaalin eskariin?"
"... Kannattaako mun ottaa? Mitä jos se unohtuu eskariin? Tai mitä jos se tippuu repusta? Tai menee rikki? Kannattaako se jättää kotiin?"
"Ihan miten haluat, kaikki käy. Voit sä jättää sen kotiinkin."
"Mutta mitä jos siellä tarvitaan sitä penaalia? Ja mulla ei oo sitä sitten? Ja kaikilla muilla on? Kannattaako jättää?"
"No voit sä ottaa sen mukaankin, ihan miten haluat."
"Niin, mutta miten mää muistan sen sitten ottaa kotiin? Kannattaako se jättää tänne? Eihän sitä voi jättää eskariin?"
"No jätä se kotiin sitten, kunhan nyt vaan teet jotain. Jätä se tänne."
"Kannattaako, oikeesti, kannattaako? Mitä mun kannattaa tehdä?"
"EHDOTTOMASTI jätä se kotiin, jätä joo, kyllä KANNATTAA jättää. Anna olla täällä, hyvä, EHDOTTOMASTI paras päätös!"
"No okei, mä otan sen mukaan!"

 Tässä vaiheessa mä yleensä olen jo niin täynnä turhautumista, että tekisi mieli kirkua. Mutta kun se ei ole aikuista toimintaa, tyydyn huokailemaan ja pyörittelemään silmiäni. Jos se olisi edes puoliaikuista toimintaa. Ja jumankauta, kun se kannattaako-jumi saattaa iskeä ihan milloin vain, ihan mistä aiheesta tahansa.

Ja toisaalta mä tunnistan sen tunteen. Kun oikeasti ne kaikki mahdolliset vaihtoehdot sinkoilee mielessä. Mutta on se vaan hitsin ärsyttävää. Ja kun vaahtoan asiasta äidilleni, hänen kasvoilleen leviää jonkinsorttinen ähäkutti-ilme. Hänestä taitaa olla jopa hiukan nautinnollista seurata, kun minä tuskailen asian kanssa, jossa minä olen kuulemma ollut oikein lahjakas. Saattaapi olla, että muutama vuosikymmen eteenpäin, ja minä virnistelen omalle jälkikasvulleni samassa tilanteessa. Ha, sittenpähän tietävät!