Yläkouluhavaintoja ja veso-oireilua
Kokonainen viikko yläkoulutöitä takana. Perjantaina juhlin opehuoneessa ehjää viikkoa töissä. Sinänsä absurdia, mutta tämä syksy on valitettavasti tuonut mukanaan sen, että kokonainen viikko töissä ilman sairastumista on harvinaisuus. Oli ihanaa olla niin kuin muutkin, maanantaista perjantaihin työpaikalla.
Viikko on opettanut paljon. Ja muistuttanut omista yläasteajoista. Heti ensimmäisenä päivänä mieleen tuli kouriintuvasti se, kuinka varomatonta on koskea yläkoulussa pulpetin alapuolelle. Sieltä kun ei koskaan tiedä, mitä löytää. Minulla tuntuu olevan ehdoton lahja niiden purkkayllätysten löytämisessä. Parit purkat sain tunnustella sormenpäilläni, ennen kuin muistin, että pidetään ne sormet vain siellä omalla puolella.
Ja minä olen oppinut sukeltamaan teinilaumaan. Kävelen käytävillä kohtuusujuvasti vastavirtaan, myötävirtaan ja vaikka miten. Muutaman käännöksenkin olen kokeillut. Aika uskaliasta. Kun ne rynnivät kohti, enää ei tee mieli juosta toiseen suuntaan. Kyllä niiden kokoon tottuu. Mä ainakin toivon niin.
Olen oppinut myöskin sen, että pahanteosta kiinni saatu teini-ikäinen poika ei myönnä kuin pakon edessä. Ja minä en ole vielä kannuksiani ansainnut, minä olen se uusi ope, joka ei muista nimeltä eikä näöltä. Mutta tämä uusi ope on nopea oppimaan. Ja sitkeä. Ja ihan hyvä salapoliisikin. Toivon mukaan nämä emmäämitäänootehnyt-tyypit tajuavat sen pian. Säästyisi kaikkien aikaa. Tämän vuoksi olen oppinut kirjaamaan myös muutaman lomakkeen, joka antaa näille kullanmuruille mahdollisuuden viettää vähän lisää aikaa koulun armaassa huomassa.
Eheän viikon kruunasi tämänpäiväinen veso. Treduka. Usein vesot aiheuttavat opettajille monensorttista oireilua päänsärystä vitutukseen. Varsinkin, jos asiasisältö on nolla. Myönnettävä on, etten minäkään ole vesoja yleensä ottanut riemunkiljahduksin vastaan. Mutta tällä kertaa olin innoissani. Ensinnäkin, niin monta vuotta olen ollut kipeänä veson aikaan ja jäänyt siitä paitsi. Oli jotenkin niin ihanan normaalia huikata perjantaina työkavereille, että huomenna sitten nähdään. Tai siis opevesonormaalia. Toisekseen, tämä oli minulle mahdollisuus nähdä niitä edellisen työpaikan pitkäaikaisia työkavereita, joiden luota niin äkkinäisesti lähdin.
Tampere-taloon menin jo hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua odottelemaan. Halusin nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia. Ja pian sainkin jo sitä tehdä. Sitten aula alkoi täyttyä ihmisistä. Hajuista, tuoksuista, dödöistä, hajuvesistä, hiuslakoista, pesuaineista, ihan mistä vaan. Tuli tunne, että minun keuhkoni eivät enää tänne hajukakofoniaan mahdu. Ääni alkoi lähteä, korvat alkoivat naksua. Halusin kuitenkin mennä luennolle, sen verran hyvää olin siitä kuullut. Ja olihan se hyvä. Outi Mäenpään luento vuorovaikutuksesta. Siinä on ihminen, jolla on taito ottaa huomiosi hyppysiinsä ja pitää se siinä. Ja jos et sitä huomiotasi suosiolla anna, hän ottaa sen väkisin. Huumorilla höystettynä. Kaksituntinen meni todella nopeasti, ja väljemmässä salissa oireetkin olivat siedettävät.
Luennon jälkeen oli aikaa kierrellä ja katsella näyttelyissä, mikä oli yhtä tuskaa. Periaatteessa ihan mielenkiintoista, mutta hyvin vaikea on keskittyä mihinkään, kun kurkku repii, korvissa vihloo ja huimaa. Eikä siinä metelissä lähes äänettömänä mitään pysty oikein puhumaan. Niinpä ruokailun jälkeen luovutin minun normaalikokeiluni ja poistuin vähin äänin paikalta. Konkreettisesti vähin äänin.
Nyt mielessä pyöriikin useat kysymykset. Minne enää voin mennä ilman oireita? Onko tämä pysyvää? Mitä tämä tarkoittaa arjessa? Miksi tämä tapahtuu? Kuinka kauan tällä kertaa ääni reistaa ja korvissa vihloo? Alkaako kasvosärky taas? Kovin vaatii nyt totuttelua tämä arki. Tuntuu niin tyhmältä peruutella lähestyvien ihmisten edestä, koska ensimmäisenä heistä haistaa parfyymin. Uuteen rakennukseen tullessani hiivin sisään arkaillen, koska en yhtään voi tietää, mitä kroppa siellä keksii. Onko siellä jotain, joka vie äänen tai saanko oreita hajuista. Vielä vuosi sitten en hoksannut, mitä hajusteyliherkkyys oikein tarkoittaa. Toki olen jo pitkään reagoinut voimakkaisiin hajuihin, mutta tällainen hajujen voimistuminen radikaalisti on aivan eri luokkaa.
Sanotaan, että sisäilmaoireilu ja herkistyminen hajusteille voi pahimmillaan rampauttaa sosiaalisesti. Nyt alan ymmärtää, mitä se käytännössä voi oikeasti tarkoittaa. Minä niin toivon, että aika parantaa ja tämä on se pahin vaihe. Aika näyttää.
Viikko on opettanut paljon. Ja muistuttanut omista yläasteajoista. Heti ensimmäisenä päivänä mieleen tuli kouriintuvasti se, kuinka varomatonta on koskea yläkoulussa pulpetin alapuolelle. Sieltä kun ei koskaan tiedä, mitä löytää. Minulla tuntuu olevan ehdoton lahja niiden purkkayllätysten löytämisessä. Parit purkat sain tunnustella sormenpäilläni, ennen kuin muistin, että pidetään ne sormet vain siellä omalla puolella.
Ja minä olen oppinut sukeltamaan teinilaumaan. Kävelen käytävillä kohtuusujuvasti vastavirtaan, myötävirtaan ja vaikka miten. Muutaman käännöksenkin olen kokeillut. Aika uskaliasta. Kun ne rynnivät kohti, enää ei tee mieli juosta toiseen suuntaan. Kyllä niiden kokoon tottuu. Mä ainakin toivon niin.
Olen oppinut myöskin sen, että pahanteosta kiinni saatu teini-ikäinen poika ei myönnä kuin pakon edessä. Ja minä en ole vielä kannuksiani ansainnut, minä olen se uusi ope, joka ei muista nimeltä eikä näöltä. Mutta tämä uusi ope on nopea oppimaan. Ja sitkeä. Ja ihan hyvä salapoliisikin. Toivon mukaan nämä emmäämitäänootehnyt-tyypit tajuavat sen pian. Säästyisi kaikkien aikaa. Tämän vuoksi olen oppinut kirjaamaan myös muutaman lomakkeen, joka antaa näille kullanmuruille mahdollisuuden viettää vähän lisää aikaa koulun armaassa huomassa.
Eheän viikon kruunasi tämänpäiväinen veso. Treduka. Usein vesot aiheuttavat opettajille monensorttista oireilua päänsärystä vitutukseen. Varsinkin, jos asiasisältö on nolla. Myönnettävä on, etten minäkään ole vesoja yleensä ottanut riemunkiljahduksin vastaan. Mutta tällä kertaa olin innoissani. Ensinnäkin, niin monta vuotta olen ollut kipeänä veson aikaan ja jäänyt siitä paitsi. Oli jotenkin niin ihanan normaalia huikata perjantaina työkavereille, että huomenna sitten nähdään. Tai siis opevesonormaalia. Toisekseen, tämä oli minulle mahdollisuus nähdä niitä edellisen työpaikan pitkäaikaisia työkavereita, joiden luota niin äkkinäisesti lähdin.
Tampere-taloon menin jo hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua odottelemaan. Halusin nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia. Ja pian sainkin jo sitä tehdä. Sitten aula alkoi täyttyä ihmisistä. Hajuista, tuoksuista, dödöistä, hajuvesistä, hiuslakoista, pesuaineista, ihan mistä vaan. Tuli tunne, että minun keuhkoni eivät enää tänne hajukakofoniaan mahdu. Ääni alkoi lähteä, korvat alkoivat naksua. Halusin kuitenkin mennä luennolle, sen verran hyvää olin siitä kuullut. Ja olihan se hyvä. Outi Mäenpään luento vuorovaikutuksesta. Siinä on ihminen, jolla on taito ottaa huomiosi hyppysiinsä ja pitää se siinä. Ja jos et sitä huomiotasi suosiolla anna, hän ottaa sen väkisin. Huumorilla höystettynä. Kaksituntinen meni todella nopeasti, ja väljemmässä salissa oireetkin olivat siedettävät.
Luennon jälkeen oli aikaa kierrellä ja katsella näyttelyissä, mikä oli yhtä tuskaa. Periaatteessa ihan mielenkiintoista, mutta hyvin vaikea on keskittyä mihinkään, kun kurkku repii, korvissa vihloo ja huimaa. Eikä siinä metelissä lähes äänettömänä mitään pysty oikein puhumaan. Niinpä ruokailun jälkeen luovutin minun normaalikokeiluni ja poistuin vähin äänin paikalta. Konkreettisesti vähin äänin.
Nyt mielessä pyöriikin useat kysymykset. Minne enää voin mennä ilman oireita? Onko tämä pysyvää? Mitä tämä tarkoittaa arjessa? Miksi tämä tapahtuu? Kuinka kauan tällä kertaa ääni reistaa ja korvissa vihloo? Alkaako kasvosärky taas? Kovin vaatii nyt totuttelua tämä arki. Tuntuu niin tyhmältä peruutella lähestyvien ihmisten edestä, koska ensimmäisenä heistä haistaa parfyymin. Uuteen rakennukseen tullessani hiivin sisään arkaillen, koska en yhtään voi tietää, mitä kroppa siellä keksii. Onko siellä jotain, joka vie äänen tai saanko oreita hajuista. Vielä vuosi sitten en hoksannut, mitä hajusteyliherkkyys oikein tarkoittaa. Toki olen jo pitkään reagoinut voimakkaisiin hajuihin, mutta tällainen hajujen voimistuminen radikaalisti on aivan eri luokkaa.
Sanotaan, että sisäilmaoireilu ja herkistyminen hajusteille voi pahimmillaan rampauttaa sosiaalisesti. Nyt alan ymmärtää, mitä se käytännössä voi oikeasti tarkoittaa. Minä niin toivon, että aika parantaa ja tämä on se pahin vaihe. Aika näyttää.
Kommentit
Lähetä kommentti