Lauantai-illan huumaa
Lauantai oli kohtuullisen vauhdikas päivä. Tuolloin juhlistimme kasiveen tulevia ysiveesynttäreitä suvun ja ystävien voimin kahdessa kattauksessa. Minä päätin leipoa taas kohtuudella, ja periaatteessa onnistuinkin. Eri laatuja oli vähemmän kuin aikaisemmin. Päätin tehdä vain muffineja ja täytekakun. Muffineihin voisin sitten kehitellä muutamaa erilaista kuorrutetta ja täytekakuksi ajattelin kokeilla porkkanakakkua. Olisi vähän erilaisempi.
Ajatus hyvä, toteutuksessa lähti mopo keulimaan. Perjantaina kun aloitin täytekakun tekemisen, iski ajatus, että yksi pohja taitaa olla ihan liian vähän. Että varmaan loppuu kyllä kesken. Ja kun en päässyt ajatuksesta irti, päätin tuplata annoksen. Ja tulihan sitä. Kakku oli täytteen kanssa lähes 15 senttiä korkea.
Koristelu onnistui Kinuskikissan ohjeella oikein mukavasti. Yleensä koristeluvaihe on sellainen, että mies tietää ottaa muksut kainaloon ja hiipiä takavasemmalle. Usein olen tehnyt sokerikuorrutteesta päällysen ja tyttöjen toiveiden mukaan. Ja AINA on tullut se epätoivon hetki. Sadattelen ja raivostun, kun massa ei asetu juuri niin kuin olisin halunnut. Aina tulee joku moka. Tämä koristelu olikin aivan eri maata. Koristeet leikattiin vaahtokarkeista ja upotettiin nonparelleihin tai vastaaviin. Sieltä sitten suoraan kakun päälle kermaan ja hieno tuli. Ja kerrankin olin myös itse sitä mieltä. Ihan aidosti. Ja tyttökin tykkäsi. :)
Sitten ne muffinit. Halusin tehdä perinteisen mansikkavaahdon sekä kinuskivaahdon. Ja sitten tuli mieleen, että tekisin mokkapalakuorrutteen, mutta vaahdottaisin senkin muffinien päälle. Ja kaikki tein luonnollisesti täysinä annoksina. Olisi pitänyt hoksata puolittaa. Ja tulihan niitä muffineja. Mokkapalakuorrute vaahdotettuna oli sen verran töhnää, että pursotettuna se muistutti aikalailla kakkaemojia. Niinpä sitten tasoitin sen veitsellä muffinin päälle. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisi varmaan kakkaemojimuffinit olleet aika kova sana ysiveesynttäreillä.
Sitten sain ajatuksen, että anopin lusikkaleivät on todella hyviä ja niitä ei ole ollut pitkään aikaan. Viimeksi tyttöjen ristiäisissä. Niinpä sitten soitto anopille ja kysymään, että tekisikö. Ja lupasihan anoppi. Appiukko laittoi viestiä perään, että huolinko myös donitseja, kun meinaavat isomman satsin hankkia ja ovat niin söpöjä. Ja minä, että miksipä ei, kivan näköisiä kun ovat.
Ja sitten tuli mieleen, että suolaistakin pitää olla. Ajattelin tehdä kinkkupiirakkaa, nopea ja helppo. Ja kun mies ja ysivee tykkää homejuustosta, niin toinen samanlainen homejuustolla. Niin, ja kummityttö on kasvissyöjä ja en ikinä muista sitä huomioida. Nytpä repäisen ja yllätän kasvispiirakalla.
Ja sitten kun synttäripäivänä ladoin tämän kaiken pöytään, hoksasin, että tarvitsisin pienen armeijan syömään pöydän tyhjäksi. Darn, taas liikaa! Joku vanha emäntä -geeni minussa vaan aktivoituu näin juhlien edellä ja sitten hommassa ei ole mitään rajaa. Ysivee totesi rauhallisesti ihmettelyyni, että miten tässä näin kävi, jotta ainahan sää äiti liikaa teet juhliin. Lasten suusta.
Juhlat olivat onnistuneet sinänsä, että vieraita tuli, tyttö tykkäsi ja vieraatkin tuntuivat viihtyvän. Mukava oli jutella ja seurustella ihmisten kanssa, joita nykyään näkee liian harvoin.
Illaksi olimme vielä äidin kanssa sopineet yhteisen pihaprojektin. Meidän piti jo kesällä ottaa yhteinen ilta, jolloin menisimme johonkin meidän pihan nurkkaan kuopsuttamaan yhdessä. Ja kuopsuttamisella tarkoitan siis raivokasta repimistä ja raastamista. Pitää saada oikein kunnon tuntumaa työntekoon. Edellisestä tällaisesta kunnon raastamisprojektista oli päässyt vierähtämään aivan liian pitkä aika. Nelisen vuotta sitten putsasimme pihaa villiintyneestä ruususta ja silloin tuli kyllä revittyä ja raastettua. Minä nyin saappaat tanassa puskaa irti samalla kun äitini kaivoi juuria irti lapiolla. Aina kun minä pyllähdin selälleni puska sylissä, oli voitontanssin aika. Taas yksi pirulainen pois pihasta.
Ja kun kesä ehti vilahtaa kivihommissa, ei lapioraastamiselle oikein ollut jäänyt aikaa. Nyt päätimme, että yksi kunnon lapioraastamisilta pitää tälle kesälle saada, vaikka se kesä vähän ohi jo onkin. Kun viimeisen vieraat olivat lähteneet, minä vaihdoin juhlatamineet ryönävaatteisiin. Äiti kurvasi pihaan sähkömopolla ja veti työhanskat käsiinsä. Sitten miehen remonttivalonheitin kainaloon ja kohti pihamme takanurkkaa. Sieltä olin löytänyt herkullisen kohdan, jossa repimällä ja raastamalla saa paljastumaan kallion. Oikein oivallinen yhteisprojektikohde. Valonheitin puuhun roikkumaan ja lapio tanaan. Sitten ei muutamaan tuntiin kuulunutkaan muuta kuin jumalatonta äherrystä. Välillä piti hakea kirvestä ja leikkuria, mutta se ei menoa haitannut. Erittäin tyydyttäviä olivat ne kohdat, kun maata sai kuorittua rullalle kuin mattoa ja paljastettua ison kallionalan näkyviin. I-HA-NAA!
Sen verran rankkaa hommaa se on, että ihan suunnattoman pitkään sitä ei jaksa. Ja eipä naapuritkaan arvosta, jos ihan loputtoman pitkälle yöhön siellä pihan rajalla lapion kanssa riehuu, vaikkei kovin suurta ääntä siitä tulekaan. Päätimme siis lopettaa muutaman tunnin jälkeen. Minä kuitenkin ajattelin, että josko ihan vain viimeisen kohdan puhdistan, niin tulee siistimpi. Nykäisen jo irronneen vaahteran pois kallion edestä. Ihan vain sivuun. "Mää äkkiä ton vielä heitän." Ja nykäisin yläviistosta vaahteraa itseeni päin. Ja oikeasti, vaahterat osaavat puolustautua! Ne tökkäävät oksilla, jos niitä häiritsee. Tämä nimenomainen yksilö otti ja työnsi yhden oksansa suoraan nenänreiästäni sisään ja raastoi palan limakalvoa irti. Oikeasti. Aikuisten oikeasti. Sain siis oksan nenääni. En hernettä.
Tunsin, kuinka veri alkoi valua, ja sitten sitä tulikin ihan kiitettävästi. Siinä se veri valui uudelle hienolle kalliopinnalle samalla kun minä pitelen vaahterasta kiinni ja yritän selittää tapahtunutta äidille. Ja kun äiti hoksasi, hän reagoi kuten äidit yleensä. Kuvittelemalla pahinta. Äitidiagnoosi oli, että vaahtera oli rikkonut poskiontelon väliseinän ja nyt on sitten Acuta-keikka edessä ruhjoutuneen posken kanssa. Toki myös kuiviin vuotaminen ja muut mahdolliset liitännäisseuraukset olivat vaarana. Minä pääosin nauroin, kun olihan tämän nyt niin hemmetin hysteerinen tapahtuma. Olisihan se mieletöntä ensiavussa selittää, että tappeli vaahteran kanssa ja hävisi. Vaahtera tappoi nenän. Ehdottomasti olisin halunnut kurvata ensiavun pihaan sähkömopolla verituppo nenässä. Mieluiten sellainen vessapaperista tehty tuppo, jossa pitkä häntä liehuisi tuulessa kaukana takana.
Ei nyt sitten kuitenkaan lähdetty Acutaan ja poskiontelotkin taisivat pysyä ehjinä. Ja se verenvuotokin tyrehtyi lopulta. Aamulla kävin ihastelemassa paljasta kalliopintaa ja huomasin rikospaikan. Ihan oli kalliokin nyt veressä. On se pihapuuhastelu aika hurjaa touhua, kun verissäpäin saa touhuta. Mutta hauskaa oli, ja aikaankin saatiin paljon. Ja taas saan lisätä yhden kertomuksen listaan "Voi tapahtua vain minulle".
Ajatus hyvä, toteutuksessa lähti mopo keulimaan. Perjantaina kun aloitin täytekakun tekemisen, iski ajatus, että yksi pohja taitaa olla ihan liian vähän. Että varmaan loppuu kyllä kesken. Ja kun en päässyt ajatuksesta irti, päätin tuplata annoksen. Ja tulihan sitä. Kakku oli täytteen kanssa lähes 15 senttiä korkea.
Koristelu onnistui Kinuskikissan ohjeella oikein mukavasti. Yleensä koristeluvaihe on sellainen, että mies tietää ottaa muksut kainaloon ja hiipiä takavasemmalle. Usein olen tehnyt sokerikuorrutteesta päällysen ja tyttöjen toiveiden mukaan. Ja AINA on tullut se epätoivon hetki. Sadattelen ja raivostun, kun massa ei asetu juuri niin kuin olisin halunnut. Aina tulee joku moka. Tämä koristelu olikin aivan eri maata. Koristeet leikattiin vaahtokarkeista ja upotettiin nonparelleihin tai vastaaviin. Sieltä sitten suoraan kakun päälle kermaan ja hieno tuli. Ja kerrankin olin myös itse sitä mieltä. Ihan aidosti. Ja tyttökin tykkäsi. :)
Sitten ne muffinit. Halusin tehdä perinteisen mansikkavaahdon sekä kinuskivaahdon. Ja sitten tuli mieleen, että tekisin mokkapalakuorrutteen, mutta vaahdottaisin senkin muffinien päälle. Ja kaikki tein luonnollisesti täysinä annoksina. Olisi pitänyt hoksata puolittaa. Ja tulihan niitä muffineja. Mokkapalakuorrute vaahdotettuna oli sen verran töhnää, että pursotettuna se muistutti aikalailla kakkaemojia. Niinpä sitten tasoitin sen veitsellä muffinin päälle. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisi varmaan kakkaemojimuffinit olleet aika kova sana ysiveesynttäreillä.
Sitten sain ajatuksen, että anopin lusikkaleivät on todella hyviä ja niitä ei ole ollut pitkään aikaan. Viimeksi tyttöjen ristiäisissä. Niinpä sitten soitto anopille ja kysymään, että tekisikö. Ja lupasihan anoppi. Appiukko laittoi viestiä perään, että huolinko myös donitseja, kun meinaavat isomman satsin hankkia ja ovat niin söpöjä. Ja minä, että miksipä ei, kivan näköisiä kun ovat.
Ja sitten tuli mieleen, että suolaistakin pitää olla. Ajattelin tehdä kinkkupiirakkaa, nopea ja helppo. Ja kun mies ja ysivee tykkää homejuustosta, niin toinen samanlainen homejuustolla. Niin, ja kummityttö on kasvissyöjä ja en ikinä muista sitä huomioida. Nytpä repäisen ja yllätän kasvispiirakalla.Ja sitten kun synttäripäivänä ladoin tämän kaiken pöytään, hoksasin, että tarvitsisin pienen armeijan syömään pöydän tyhjäksi. Darn, taas liikaa! Joku vanha emäntä -geeni minussa vaan aktivoituu näin juhlien edellä ja sitten hommassa ei ole mitään rajaa. Ysivee totesi rauhallisesti ihmettelyyni, että miten tässä näin kävi, jotta ainahan sää äiti liikaa teet juhliin. Lasten suusta.
Juhlat olivat onnistuneet sinänsä, että vieraita tuli, tyttö tykkäsi ja vieraatkin tuntuivat viihtyvän. Mukava oli jutella ja seurustella ihmisten kanssa, joita nykyään näkee liian harvoin.
Illaksi olimme vielä äidin kanssa sopineet yhteisen pihaprojektin. Meidän piti jo kesällä ottaa yhteinen ilta, jolloin menisimme johonkin meidän pihan nurkkaan kuopsuttamaan yhdessä. Ja kuopsuttamisella tarkoitan siis raivokasta repimistä ja raastamista. Pitää saada oikein kunnon tuntumaa työntekoon. Edellisestä tällaisesta kunnon raastamisprojektista oli päässyt vierähtämään aivan liian pitkä aika. Nelisen vuotta sitten putsasimme pihaa villiintyneestä ruususta ja silloin tuli kyllä revittyä ja raastettua. Minä nyin saappaat tanassa puskaa irti samalla kun äitini kaivoi juuria irti lapiolla. Aina kun minä pyllähdin selälleni puska sylissä, oli voitontanssin aika. Taas yksi pirulainen pois pihasta.
Ja kun kesä ehti vilahtaa kivihommissa, ei lapioraastamiselle oikein ollut jäänyt aikaa. Nyt päätimme, että yksi kunnon lapioraastamisilta pitää tälle kesälle saada, vaikka se kesä vähän ohi jo onkin. Kun viimeisen vieraat olivat lähteneet, minä vaihdoin juhlatamineet ryönävaatteisiin. Äiti kurvasi pihaan sähkömopolla ja veti työhanskat käsiinsä. Sitten miehen remonttivalonheitin kainaloon ja kohti pihamme takanurkkaa. Sieltä olin löytänyt herkullisen kohdan, jossa repimällä ja raastamalla saa paljastumaan kallion. Oikein oivallinen yhteisprojektikohde. Valonheitin puuhun roikkumaan ja lapio tanaan. Sitten ei muutamaan tuntiin kuulunutkaan muuta kuin jumalatonta äherrystä. Välillä piti hakea kirvestä ja leikkuria, mutta se ei menoa haitannut. Erittäin tyydyttäviä olivat ne kohdat, kun maata sai kuorittua rullalle kuin mattoa ja paljastettua ison kallionalan näkyviin. I-HA-NAA!Sen verran rankkaa hommaa se on, että ihan suunnattoman pitkään sitä ei jaksa. Ja eipä naapuritkaan arvosta, jos ihan loputtoman pitkälle yöhön siellä pihan rajalla lapion kanssa riehuu, vaikkei kovin suurta ääntä siitä tulekaan. Päätimme siis lopettaa muutaman tunnin jälkeen. Minä kuitenkin ajattelin, että josko ihan vain viimeisen kohdan puhdistan, niin tulee siistimpi. Nykäisen jo irronneen vaahteran pois kallion edestä. Ihan vain sivuun. "Mää äkkiä ton vielä heitän." Ja nykäisin yläviistosta vaahteraa itseeni päin. Ja oikeasti, vaahterat osaavat puolustautua! Ne tökkäävät oksilla, jos niitä häiritsee. Tämä nimenomainen yksilö otti ja työnsi yhden oksansa suoraan nenänreiästäni sisään ja raastoi palan limakalvoa irti. Oikeasti. Aikuisten oikeasti. Sain siis oksan nenääni. En hernettä.
Tunsin, kuinka veri alkoi valua, ja sitten sitä tulikin ihan kiitettävästi. Siinä se veri valui uudelle hienolle kalliopinnalle samalla kun minä pitelen vaahterasta kiinni ja yritän selittää tapahtunutta äidille. Ja kun äiti hoksasi, hän reagoi kuten äidit yleensä. Kuvittelemalla pahinta. Äitidiagnoosi oli, että vaahtera oli rikkonut poskiontelon väliseinän ja nyt on sitten Acuta-keikka edessä ruhjoutuneen posken kanssa. Toki myös kuiviin vuotaminen ja muut mahdolliset liitännäisseuraukset olivat vaarana. Minä pääosin nauroin, kun olihan tämän nyt niin hemmetin hysteerinen tapahtuma. Olisihan se mieletöntä ensiavussa selittää, että tappeli vaahteran kanssa ja hävisi. Vaahtera tappoi nenän. Ehdottomasti olisin halunnut kurvata ensiavun pihaan sähkömopolla verituppo nenässä. Mieluiten sellainen vessapaperista tehty tuppo, jossa pitkä häntä liehuisi tuulessa kaukana takana.
Ei nyt sitten kuitenkaan lähdetty Acutaan ja poskiontelotkin taisivat pysyä ehjinä. Ja se verenvuotokin tyrehtyi lopulta. Aamulla kävin ihastelemassa paljasta kalliopintaa ja huomasin rikospaikan. Ihan oli kalliokin nyt veressä. On se pihapuuhastelu aika hurjaa touhua, kun verissäpäin saa touhuta. Mutta hauskaa oli, ja aikaankin saatiin paljon. Ja taas saan lisätä yhden kertomuksen listaan "Voi tapahtua vain minulle".
Kommentit
Lähetä kommentti