Never say never

Lukioikäisenä yliopisto-opiskelu tuntui pelottavalta. Eihän siitä voi selvitä. Niinpä vannoin vakaasti, etten koskaan mene yliopistoon. Ja mitenkäs kävi? Ihmeellisesti löysin itseni välivuoden jälkeen yliopistolta erityispedagogiikan laitokselta. Kuitenkin jo ensimmäisenä syksynä päätin, että ei sitä valtavan työlästä ja mahdottoman vaikeaa gradua kannata tehdä, eihän siitä selviä. Voihan sitä töitä tehdä muutenkin. Ja mitenkäs kävi? Mystisesti sain gradun valmiiksi ja valmistuin neljässä ja puolessa vuodessa.

Aloitin urani päiväkodin puolelta. Päätin vakaasti, ettei ikinä koulun puolelle, vaikka pätevyyteni sen sallisikin. Ajattelin ruveta barrikadeille varhaiskasvatuksen tärkeyden puolesta, koska tärkeäähän se on. Mutta mitenkäs kävi? Vuoden päiväkodissa työskentelyn jälkeen sain tilaisuuden kokeilla koulun puolta ja päätin tarttua tilaisuuteen. Sille tielle jäin. Alakouluun. Ja vannoin, että IKINÄ en mene yläkouluun opettajaksi. Siellähän on teinejä. Ei ikinä. Ja mitenkäs kävi...

Mä olen ollut nyt kaksitoista vuotta nykyisessä koulussani töissä. Alakoulussa. Tässä työpaikassa olen kasvanut opettajana, voisipa sanoa, että kasvoin aikuiseksi. Kovin olin vihreä, kun ensimmäisen kerran koulun ovet avasin. Vuosien yhteistyön kautta oma erityisopettajien tiimimme on hitsautunut yhteen kuin unelma. Eri luokanopettajien toimintatavat ovat tulleet tutuiksi ja siitä on luonnollista ja helppoa ollut kehittää yhteistyötä. Toki vaikeitakin hetkiä on ollut. Kuitenkin nämäkin hetket ovat vieneet työntekoa kohti tilaa, jossa olen nyt kokenut olevani. Työ on mukavaa ja helppoa, ja sitä on mukava kehittää.

Kaikkinensa ihanteellinen tilanne. Ilman sitä muttaa. Ainahan tulee mutta. Mun muttani oli oireilu johonkin. Johonkin, jonka syytä ei löydy. Ja tänä syksynä se oireilu on mennyt tosi pahaksi. Niin pahaksi, etten pysty enää menemään töihini. Sinne, missä on se ihanteellinen tilanne. Mä olen yrittänyt ja sairastunut. Parantanut itseni ja yrittänyt uudelleen. Ja sairastunut. Useamman yrityksen jälkeen oli todettava, että homma ei pelitä. Jotain muuta on keksittävä.

Onnekseni minulle tarjottiin vaihtoehto. Sain uuden paikan. Yläkoululla. Nyt menen sinne joksikin aikaa, ja katsotaan, miten menee. Ja minä olen helpottunut. Sain mahdollisuuden kokeilla, josko pääsisin sairastelusta eroon. Ja samalla minä olen äärettömän surullinen. Minä menetän ne työkaverit, yhteistyömallit, oppilaat, ilmapiirin... Vaikka tämä oli odotettavissa, se tuli kuitenkin yllätyksenä. Ja nyt yritän pureskella tämän palasiksi ja ymmärtää. Minä en enää mene töihin. Siis sinne omaan tuttuun. Minä jätän sinne kaiken, otan kalenterini ja marssin toiseen työpaikkaan. Kaikki muu jää. Etten oireilisi. Ihan loogista, mutta tuntuu niin kovin lopulliselta.

Huomenna minä ajan vanhalle tutulle parkkipaikalle, nousen autosta ja suuntaan kalenterini kanssa kohtisuoran sijasta hieman etuviistoon vasemmalle. Naapurirakennukseen. Vilkaisen ehkä tutun työpaikkani ikkunasta, näkyykö tuttuja. Ja sitten astun sisään työpaikkaan, jonne vannoin, etten ikinä aio mennä. Huomenna rikon viimeisen ei ikinä -toteamukseni. Ja toivon, että se poikii paljon hyvää. Niinhän ne aikaisemmatkin suunnanmuutokset ovat tehneet. Never say never. Kyllä mä pärjään.

Loppukevennys. Astuin koiranpaskaan. Ihka uusilla siskolta saaduilla lenkkareilla. Tyttäreni kuullessa harmistuneen ähkäisyni, hän oli kovin innoissaan. Että miltä se koirankakka näyttää kengässä? Näytä! Haiseeko se? Kuuliko nyt varmasti kaikki, että äiti astui koirankakkaan? Varmuuden vuoksi tiedotan täällä, josko jotakuta tieto ei ollut vielä tavoittanut. Astuin siis koiranpaskaan. Paska säkä.

Kommentit

  1. Kiitokset upeasta lukuhetkestä! Valitettavasti se osui ajallisesti yökolmen ja viiden välille (kuhan ylität 55 vuoden maagisen iän, ymmärrät, miksi jotkut lukevat blogeja öisin...) Oli kumminkin kiva lukea blogisi läpi, välillä piti tosin hillitä hihitystä, ettei puoliso herää (vaikka yli 55-vuotiaat miehet tuntuvat nukkuvan vuosi vuodelta aina vain paremmin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihana kuulla, että tekstejä jaksaa lukea. :) Ja jännityksellä odotan tuota maagista rajaa, kiitos vinkistä! Vielä näissä ruuhkavuosissa sitä sammahtaa välittömästi, kun päänsä johonkin pehmeään laskee.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Opettajat paskakuskeina