Äänetön äiti
Runsas viikko sitten sunnuntaina tunsin flunssan valtaavan alaa. Osasin jo odottaa tätä vierasta, kun pienet neitokaiseni olivat jo niiskuttaneet hyvän tovin. Maanantaina piti jäädä hoitamaan nuhaneniä kotiin ja tiistaina sain jäädä sitten hoitamaan itseäni. Nuha iski kunnolla päälle ja vei äänen. Tai, no olihan mulla jonkinsorttinen ääni, mutta se kuulosti enemmänkin teinipojalta megamurrosiän kourissa.
Se tässä taudissa on ollut positiivista, että tällä kertaa en menettänyt äänen volyyminappulan hallintaa. Joskus aikaisempina vuosina olen vuoronperään kiljahdellut tai karjahdellut asiani holtittomasti, kun äänihuulilla tuntui olevan täysin oma tahto. Tämä tuotti useamman nolon hetken, kun tuli karjuttua hyvinkin oudoissa tilanteissa. Eräskin kaupan kassa tuijotti minua silmät selällään, kun vastasin "Haluatko kuitin?" -kysymykseen vähän liiankin innokkaasti "ei KIITOS!!!!!!" Taisipa lirauttaa alleenkin, sen verran säikähtäneeltä näytti. Tämä siperia on opettanut elekielen käytön ja nyökkäilyn tärkeyden. Valitettavaa on, että kaikki eivät ymmärrä viittomakieltä. Se helpottaisi kovasti näissä äänettömissä flunssissa.
Kovin ärhäkkää lajia tämä tauti tuntuu olevan, kun päätä jyskyttää pieninkin ponnistus ja maksimisyke tavoitetaan kävelemällä keittiöön. Vanhempi tyttökin pääkipua valitteli vielä pitkään taudin jälkeen, mikä vaikeutti arkirytmiin palaamista. Nyt onneksi lapset ovat kunnossa, minä vielä itseäni keräilen taudin kourista.
Raivostuttavinta aikuisena sairastamisessa on se, että harvoin sitä saa ihan oikeasti sairastaa. Kukaan ei tule tuuppaamaan lämmintä teemukia sänkyyn ja käske nukkumaan. Muksut on hoidettava kouluun, tiskit on laitettava, ruuat tehtävä, pyykit pestävä, läksyissä autettava, harrastuksiin kuskattava. Sitten sitä tutisee jossain hallin nurkassa harmaana ja toivoo, että kukaan ei huomaisi, saatikka puhuisi. Odottaa, että milloin sitä taas pääsee vaaka-asentoon. Ihmisten ilmoilla ei vain kehtaa maata lattialla.
Lauantaina oli kauan odotetut kuusiveen kaverisynttärit. Neiti täytti jo elokuun alussa, mutta jos jonkinsorttisen sattumuksen kautta kutsuminen ja päivän päättäminen venyi ja venyi ja venyi... Päättetiinkin sitten, että pidetään ne minun sairastelusta huolimatta. Olisi peruminen ollut vähän liian kova pettymys sankarille, ja hyvässä lykyssä uuden synttäripäivän koittaessa olisi lapset kipeinä. Näin syksyllä kun tuntuu olevan enemmänkin poikkeus olla terveenä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni en leiponut yhtään mitään synttäreille. En jaksanut. Mies toi kassillisen munkkirinkilöitä ja pitkopullaa. Äiti lupautui mukaan auttamaan ja tytön hyvän ystävän äiti lupasi tulla tekemään kasvomaalauksia. Siunatut apujoukot.
Tivoliteemalla mentiin. Vieraat saivat ihan itse käydä "pankkiautomaatilta" nostamassa leikkirahaa ja lähteä tivoliin hurvittelemaan. Tarjolla oli pallonheittoa, kasvomaalausta, pomppulinnaa, discoa ja rintamerkin tekoa. Kioskilta sai ostaa hattaraa, karkkia, mehua, keksiä, tikkareita tai pullaa. Jätskiäkin olisi ollut, jos olisin muistanut ottaa ne esille.
Kovasti vieraat tuntuivat tykkäävän, ostoksilla käynti kukkaron kanssa tuntui uppoavan hvyin. Ihanaa tässä teemassa oli se, että minun ei tarvinut olla pahasti äänessä. Istuin rintamerkkikoneen takana ja autoin tyttöjä tekemään omat rintamerkit. Muut pisteet hoituivat miehen, äidin ja ystävän voimin. Kaksi tuntia tyttöset kiertelivät tivolissa ja synttäreillä vallitsi uskomattoman rauhallinen tunnelma. Kukaan ei kiljunut tai riehunut, kaikki jonottivat ja kiertelivät eri pisteiden välissä puristaen rakasta ja niin tärkeää lompakkoa pienissä kätösissään. Herkutellessa vallitsi lähes harras tunnelma. Ja kivaa kuulemma oli!
Sunnuntai meni levätessä ja äänen palaamista odotellessa. Ääni ei palannut, mutta lämpöily palasi. Lääkäri määräsi puhekiellon ja löysi bonuksena poskiontelontulehduksen. Puhekielto perhe-elämässä on kohtuullisen hankala toteuttaa. Yritin tytöille sanoa, että äiti ei puhu nyt juuri ollenkaan, vaan osoittelee ja elehtii. Isompi muisti kohtuullisen hyvin, mutta iltapäivästä pienempi karjui mulle pää punaisena: "MIKSET SÄÄ ÄITI PUHU MULLE?!" Ja taas selitettiin sillä, mitä äänestä oli jäljellä.
Tätä karjahtelua pääsi todistamaan tänään hallillinen väkeä, kun oli tyttöjen treenipäivä ja hallille ne oli sitten vietävä. Ajatuksena oli, että lykkään neidit pukukoppiin ja vetäydyn jonnekin nurkkaan syömään rahkaa ja mehukeittoa eväsrasiastani. Kaikki meni kohtuullisen hyvin evästelyyn asti. Nostelin tassua ihmisille ja luikin mitään puhumatta ohi. Jos joku puhui minulle, nyökkäilin ja osoittelin kurkkuani. Ymmärsivät kyllä. Sitten vetäydyin rappusten alle muovituolille rasiani kanssa. Ja losautin puolet sisällöstä syliin.
Mun mielestä mulla oli mukana 125 grammaa rahkaa ja puoli desiä mehukeittoa. Mutta oon aika varma, että pyyhin sylistä, lattialta, penkiltä ja joka puolelta muualta vähintään litran mehukeittoa ja pari purkkia rahkaa. Siinä kun kirosin taas kerran mielessäni käsittämätöntä koheltamisen taitoa, aloin huomata hyvinkin outoja ja pitkiä katseita housujeni suuntaan. Vetäydyin vessaan jatkamaan puhdistautumista. Ja joo, kyllähän se näytti siltä, että pissa olisi päässyt lirahtamaan. Hinkkasin ja yritin puhdistaa vedellä, kuivata paperilla. Ei mitään apua. Ehkä vähän vaan isomman pissan näköinen. Eikä mulla ollut ääntä, millä edes selittää kenellekään, että SE EI OLE PISSAA!! Ei siinä auttanut muu kuin kietoutua pitkään villatakkiin huolellisemmin kuin itsensäpaljastaja ja hiipiä rauhalliseen paikkaan istumaan. Ja toivoa, että housut kuivuisivat nopeasti säällisen näköiseksi.
Tottahan toki sitten naapuripöydästä alettiin moikkailla. Ei ollut ääntä sanoa, että ei ole ääntä ja ei ollut pokkaa nousta ja näyttää housujen etumusta. Heilutin kättä ja tökin kärsivän näköisenä kurkkuani. Miehelle laitoin töihin viestin, että nyt viimeistään vaihdetaan sitä luisteluseuraa. Mä olen se äiti, jonka auto jää kiinni laturiin, joka on väärässä paikassa väärään aikaan, joka kähisee oudosti ja näköjään myös pissailee housuun. Tullaan olemaan luistelupiireissä pitkään urbaanilegenda kauhuvanhemmista. Ja tämä tarina on kuitenkin tosi.
Se tässä taudissa on ollut positiivista, että tällä kertaa en menettänyt äänen volyyminappulan hallintaa. Joskus aikaisempina vuosina olen vuoronperään kiljahdellut tai karjahdellut asiani holtittomasti, kun äänihuulilla tuntui olevan täysin oma tahto. Tämä tuotti useamman nolon hetken, kun tuli karjuttua hyvinkin oudoissa tilanteissa. Eräskin kaupan kassa tuijotti minua silmät selällään, kun vastasin "Haluatko kuitin?" -kysymykseen vähän liiankin innokkaasti "ei KIITOS!!!!!!" Taisipa lirauttaa alleenkin, sen verran säikähtäneeltä näytti. Tämä siperia on opettanut elekielen käytön ja nyökkäilyn tärkeyden. Valitettavaa on, että kaikki eivät ymmärrä viittomakieltä. Se helpottaisi kovasti näissä äänettömissä flunssissa.
Kovin ärhäkkää lajia tämä tauti tuntuu olevan, kun päätä jyskyttää pieninkin ponnistus ja maksimisyke tavoitetaan kävelemällä keittiöön. Vanhempi tyttökin pääkipua valitteli vielä pitkään taudin jälkeen, mikä vaikeutti arkirytmiin palaamista. Nyt onneksi lapset ovat kunnossa, minä vielä itseäni keräilen taudin kourista.
Raivostuttavinta aikuisena sairastamisessa on se, että harvoin sitä saa ihan oikeasti sairastaa. Kukaan ei tule tuuppaamaan lämmintä teemukia sänkyyn ja käske nukkumaan. Muksut on hoidettava kouluun, tiskit on laitettava, ruuat tehtävä, pyykit pestävä, läksyissä autettava, harrastuksiin kuskattava. Sitten sitä tutisee jossain hallin nurkassa harmaana ja toivoo, että kukaan ei huomaisi, saatikka puhuisi. Odottaa, että milloin sitä taas pääsee vaaka-asentoon. Ihmisten ilmoilla ei vain kehtaa maata lattialla.
Lauantaina oli kauan odotetut kuusiveen kaverisynttärit. Neiti täytti jo elokuun alussa, mutta jos jonkinsorttisen sattumuksen kautta kutsuminen ja päivän päättäminen venyi ja venyi ja venyi... Päättetiinkin sitten, että pidetään ne minun sairastelusta huolimatta. Olisi peruminen ollut vähän liian kova pettymys sankarille, ja hyvässä lykyssä uuden synttäripäivän koittaessa olisi lapset kipeinä. Näin syksyllä kun tuntuu olevan enemmänkin poikkeus olla terveenä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni en leiponut yhtään mitään synttäreille. En jaksanut. Mies toi kassillisen munkkirinkilöitä ja pitkopullaa. Äiti lupautui mukaan auttamaan ja tytön hyvän ystävän äiti lupasi tulla tekemään kasvomaalauksia. Siunatut apujoukot.
Tivoliteemalla mentiin. Vieraat saivat ihan itse käydä "pankkiautomaatilta" nostamassa leikkirahaa ja lähteä tivoliin hurvittelemaan. Tarjolla oli pallonheittoa, kasvomaalausta, pomppulinnaa, discoa ja rintamerkin tekoa. Kioskilta sai ostaa hattaraa, karkkia, mehua, keksiä, tikkareita tai pullaa. Jätskiäkin olisi ollut, jos olisin muistanut ottaa ne esille.
Kovasti vieraat tuntuivat tykkäävän, ostoksilla käynti kukkaron kanssa tuntui uppoavan hvyin. Ihanaa tässä teemassa oli se, että minun ei tarvinut olla pahasti äänessä. Istuin rintamerkkikoneen takana ja autoin tyttöjä tekemään omat rintamerkit. Muut pisteet hoituivat miehen, äidin ja ystävän voimin. Kaksi tuntia tyttöset kiertelivät tivolissa ja synttäreillä vallitsi uskomattoman rauhallinen tunnelma. Kukaan ei kiljunut tai riehunut, kaikki jonottivat ja kiertelivät eri pisteiden välissä puristaen rakasta ja niin tärkeää lompakkoa pienissä kätösissään. Herkutellessa vallitsi lähes harras tunnelma. Ja kivaa kuulemma oli!
Sunnuntai meni levätessä ja äänen palaamista odotellessa. Ääni ei palannut, mutta lämpöily palasi. Lääkäri määräsi puhekiellon ja löysi bonuksena poskiontelontulehduksen. Puhekielto perhe-elämässä on kohtuullisen hankala toteuttaa. Yritin tytöille sanoa, että äiti ei puhu nyt juuri ollenkaan, vaan osoittelee ja elehtii. Isompi muisti kohtuullisen hyvin, mutta iltapäivästä pienempi karjui mulle pää punaisena: "MIKSET SÄÄ ÄITI PUHU MULLE?!" Ja taas selitettiin sillä, mitä äänestä oli jäljellä.
Tätä karjahtelua pääsi todistamaan tänään hallillinen väkeä, kun oli tyttöjen treenipäivä ja hallille ne oli sitten vietävä. Ajatuksena oli, että lykkään neidit pukukoppiin ja vetäydyn jonnekin nurkkaan syömään rahkaa ja mehukeittoa eväsrasiastani. Kaikki meni kohtuullisen hyvin evästelyyn asti. Nostelin tassua ihmisille ja luikin mitään puhumatta ohi. Jos joku puhui minulle, nyökkäilin ja osoittelin kurkkuani. Ymmärsivät kyllä. Sitten vetäydyin rappusten alle muovituolille rasiani kanssa. Ja losautin puolet sisällöstä syliin.
Mun mielestä mulla oli mukana 125 grammaa rahkaa ja puoli desiä mehukeittoa. Mutta oon aika varma, että pyyhin sylistä, lattialta, penkiltä ja joka puolelta muualta vähintään litran mehukeittoa ja pari purkkia rahkaa. Siinä kun kirosin taas kerran mielessäni käsittämätöntä koheltamisen taitoa, aloin huomata hyvinkin outoja ja pitkiä katseita housujeni suuntaan. Vetäydyin vessaan jatkamaan puhdistautumista. Ja joo, kyllähän se näytti siltä, että pissa olisi päässyt lirahtamaan. Hinkkasin ja yritin puhdistaa vedellä, kuivata paperilla. Ei mitään apua. Ehkä vähän vaan isomman pissan näköinen. Eikä mulla ollut ääntä, millä edes selittää kenellekään, että SE EI OLE PISSAA!! Ei siinä auttanut muu kuin kietoutua pitkään villatakkiin huolellisemmin kuin itsensäpaljastaja ja hiipiä rauhalliseen paikkaan istumaan. Ja toivoa, että housut kuivuisivat nopeasti säällisen näköiseksi.Tottahan toki sitten naapuripöydästä alettiin moikkailla. Ei ollut ääntä sanoa, että ei ole ääntä ja ei ollut pokkaa nousta ja näyttää housujen etumusta. Heilutin kättä ja tökin kärsivän näköisenä kurkkuani. Miehelle laitoin töihin viestin, että nyt viimeistään vaihdetaan sitä luisteluseuraa. Mä olen se äiti, jonka auto jää kiinni laturiin, joka on väärässä paikassa väärään aikaan, joka kähisee oudosti ja näköjään myös pissailee housuun. Tullaan olemaan luistelupiireissä pitkään urbaanilegenda kauhuvanhemmista. Ja tämä tarina on kuitenkin tosi.
Kommentit
Lähetä kommentti