Aallonpohjasta toivonpilkahduksiin
Tämän viikon aloitin taas kerran uudella yrityksellä palata töihin. Koko syksy kun on ollut yhtä yritystä vailla onnistumisia, joten kaiken toivoni laitoin tähän uuden koulun uuteen alkuun. Sitä edellistä yritystä en halua nyt laskea mukaan tähän, koska silloin oireilin vielä vanhoja sisäilma-asioita. Nyt kasvosärky on saatu kohtuullisesti aisoihin, niin päätin lähteä kokeilemaan. Kotona möllöttäminen kun on aika turhauttavaa hommaa.
Maanantai meni aivan penkin alle. Ensimmäinen tunti ensimmäisessä luokassa toi kouriintuvasti esille sen, että kroppani on alkanut kehitellä itselleen hajusteyliherkkyyttä. Ja kun nämä nuoret yläkouluikäiset neitoset ja herrat ovat hoksanneet hajusteiden maailman, niin onhan niitä nyt käytettävä. Toki muistan itsekin, kun yläasteella niiden hajuvesien kanssa lotrasin periaatteella parempi överit kuin vajarit.
Olen lukenut hajusteyliherkkien tarinoita. Ja niiden sisäilmaoireilijoiden, jotka saavat bonuksena hajuste- ja kemikaaliyliherkkyyden. Karmeata luettavaa. Enkä kuitenkaan ole oikein osannut ajatella, että sellaista oikeasti tapahtuu. Ne ovat vähän niinkuin novelleja karmeilla lopuilla. Ja nyt kun hoipertelin luokassa vaniljaisessa usvassa päässä jyskytti samaan tahtiin kivun kanssa, että ei helvetissä tämä voi minulle tapahtua. En minä ole mikään lehtien haastatteluesimerkki.
Nyt kun tarkkaan muistelen, niin näitä hajuille herkistymisiä on alkanut tulla jo viime keväänä. En hoksannut vain sitä silloin. Yhtäkkiä huomasin, että vakiopesuaineeni alkoi lemuta aivan järjettömästi. Kun sillä pesi, koko kämppä leijaili siinä haju-usvassa. Ja minä kirosin, että mitä ihmettä ovat lempipesuaineelleni menneet tekemään. Usean yrityksen jälkeen luovutin ja ostin hajusteettoman version samasta pesuaineesta.
Tällä viikolla ostin uuden hiuslakan. En pysty käyttämään, haisee liikaa. Voimakkaita hajusteita käyttävät ihmiset tulevat vastaan hajurengas ympärillään. Minä väistän, koska se haju sattuu. Tekee päähän sekavan olon ja jäätävän väsymyksen koko päiväksi. Eilen vein illasta tyttöjä treeneihin ja istuin väsyneempänä kuin väsynyt jäähallin kahviossa. Ystävä toi tytärtään kokeilemaan kuusiveen luisteluryhmää ja minä yritin jutustella. Paino sanalla yritin. Mongersin mitä sattuu ja tuijotin eteeni. Ja samaan aikaan sisällä kaihersi kauhu siitä, että mitä nyt. Jos en tuossakaan paikassa pysty olemaan, niin mitä sitten?
Onneksi tämä päivä oli parempi. Kiersin hajustetut oppilaat kaukaa ja keskityin hajuttomien opettamiseen. Koska olen nykyisessä koulussani ylimääräinen resurssi, tuntejani voidaan rukata myös siten, että itse en oireilisi.
Älyttömän ihana on ollut huomata, että tämän kaiken keskellä olen kohdannut vertaistukea, empatiaa ja ymmärrystä. Sisäilmaoireilu on monelle opettajalle tuttu asia, joten paljon on löytynyt uudesta paikasta kohtalontovereita. Eikä kukaan ole kyseenalaistanut. Olen onnekas. Jos tämän kaiken keskellä joutuisi taistelemaan luulotautisen leimaa vastaa, olisi taakka aika raskas kantaa. Miten sellaisesta tilanteesta edes selviää selväjärkisenä?
Tänään on risukasa vihdoin huomannut niitä auringonsäteitä. Hajuton ja lähes oireeton päivä loi toivoa tulevasta. Josko tämä tästä. Oppilaiden opettaminen oli ihanaa, samoin vuorovaikutus kollegoiden kanssa. Mä oikeasti sain tehdä töitä! Töistä lähtiessä vastaan käveli kolme yläkoulun herrasmiestä, jotka iloisesti tervehtivät nimeltä. Siinä sanailtiin ystävällisimielisesti muutama sana ja jatkoimme omiin suuntiimme. Ja minua alkoi itkettää. Ehkä helpotuksesta, että olen saanut kiinni edes jostakin. Mulla on paikka tässä maailmassa. Että jospa tästä selviäisin. Illasta tyttöjen treenien aikaan menin salille. Ja jaksoin. Pystyn taas liikkumaan, hengästymään. Ihanaa. Ehkä minä selviän tästä. Minä selviän. Minä selviän. Minä selviän. Mun on pakko.
Meni useampi vuosi niveloireiden alkamisesta siihen, että sain nivelreumapdiagnoosin ja sopivan lääkkeen Ei mitään virhettä, oireet vaan olivat sen verran epämääräisiä ja verikoearvot myös, että lopullista diagnoosia ei voinut kunnolla tehdä. Välillä liikkuminen oli kuitenkin hankalaa. Lääke onneksi rupesi auttamaan ja siinä vaiheessa, kun oli kontrollikäynti, totesin lääkärille, että jos tää tämmösenä jatkuu, niin kyllä mä sit näillä jaloilla tulen toimeen. Lääkäri nosti katseensa papereista tiiviiseen tuijotukseen ja oli avaamaisillaan suunsa puhuakseen, kun hoksasin itsekin: vaikka kinttuni olisivat millaiset, niillä minun on selvittävä ja tultava toimeen.
VastaaPoistaTämä tuli mieleen, kun kirjoitti selviämisestä.
Mieleen tuli myös eräs toinen bloggaaja, joka epätoivoisessa elämäntilanteessa totesi, että tekisi mieli antaa periksi - vaikka ei hän oikein tiedäkään, miten se käytännössä eroaisi senhetkisestä tilanteesta (jossa ei voinut oikein tehdä mitään). Itse ajattelin sitä lukiessani, että ehkä periksi antaminen olisi tarkoittanut sitä, että hyväksyisi, että nyt on toisin kuin ennen.
Itse muistan omasta elämästä erään ikävän vaiheen, joka jonain hetkenä kiteytyi mielikuvaksi vedestä ja uimisesta. Onnistuneet ihmiset uivat kevyesti ja vaivatta pinnalla. Minusta itsestäni tuntui, että olen koko ajan vajoamassa ja taistelemassa itseäni pinnalle ja elämäni tuntui pelkältä pakokauhuiselta räpiköinniltä ja yritykseltä päästä pintaan. Sitten tajusin, että jos annan itseni rauhassa vajota pohjaan, voin levätä pohjan varassa ihan yhtä rennosti ja kevyesti kuin pinnalla uivat. Ainoastaan vimmatusti ylös pyrkivät ahdistuvat ja stressaantuvat.
Toivon, ettet ymmärrä väärin. En tarkoita, etten ymmärtäisi tukalaa tilannettasi enkä ajattele, ettei omaan ikävään oloon pitäisi etsiä hoitoa. Minullekin etsittin ja löytyi hyvä lääke ja olen onnellinen, että taas pystyn kävelemään ja liikkumaan. Mutta tiedän, että reumalääkkeillä on joskus taipumus menettää tehoaan, joten välttämättä tilanteeni ei pysy yhtä hyvänä loppuelämääni. Silloin toivon, että muistaisin (myös eräästä blogista) lukemani mottolauseen:"Se on nyt näin." Tai keskustelun elokuvasta Pleasantville. Siinä elämäänsä tyrinyt äiti itkee: "Life is not supposed to be like this." Ja poikansa vastaa:"Life is not supposed to be like anything." Elämää voi elää, vaikka elämä olisi millaista. Kaikenlaista elämää voi elää. Rentoutuu vain sinne pohjalle ja ajattelee, että nyt on näin.
Kiitos viestistäsi. Ymmärrän täysin pointin. Mitä ikinä se elämä eteen heittääkään, se on otettava vastaan. Ei voi sanoa, ettei pelaa näillä säännöillä. Vaikka kovasti tekisikin mieli. Mutta minulla ainakin asian kuin asian kanssa eteneminen hyväksyntään asti on pitkä ja usein kivinen tie. Aika näyttää, mikä on olotilani tulevaisuudessa. Ainakin vielä pyrin siihen, että tila normalisoituu ja räpistelen vastaan. Jos ei, täytyy pohtia uusia uintitekniikoita.
Poista