"Vielä yks kysymys!"

Lapset sängyissään, omissaan. Vihdoin ja viimein saatu jonkinsorttinen rutiini tähän hommaan. On halittu, toivotettu hyvät yöt, pidetty kädestä, luvattu, että kaikki on hyvin ja miljoona muuta rituaalia.

Joo, ovet  on lukossa.
Ei, kukaan ei tule.
Ei, mitään pelottavaa ei tapahdu. Niin kuin ei ole tapahtunut muinakaan öinä.
Juu, kuulen, jos huudatte.
Juu, tulen, jos on tärkeää asiaa.
Juu, huomenna on koulua ja eskaria.
Ei, mörköjä ei ole olemassa.
Juu, saat tulla viereen, jos valvot vielä kahdeltatoista yskän takia.
Juu, joit jo iltaveden.
Ei, ei saa tulla suoraan viereen.
Ei, en mene vielä nukkumaan.
Juu, tulen kurkkaamaan kun menen nukkumaan.
Ei, ei sitä kamalaa tappajamummoa ole olemassa, josta joku luokkakaveri on kertonut. Eikä tappajaäitiä. Eikä yksisilmäistä koiraa. Eikä muitakaan kauhujuttuja. Ei.
Juu, olet turvassa.
Juu, laitan yövalot.

Kun vihdoin astelen kohti olkkaria, kuuluu ysiveen huoneesta: "Vielä yks kysymys!"

Minä menen valmiina vastaamaan sadannen kerran, että mikään pelottava elollinen ei tunkeudu ovista, ikkunoista tai mistään raosta. Ei teleporttaa eikä kaivaudu lattian kautta. Ja sitten.

"Oonko mää ollu joskus joku muu? Jos mää oon syntynyt vasta muutama vuosi sitten, niin kai mää jotenkin oon elänyt? Oonko mää ollu joku muu? Ja tuleeko musta joku muu kun mää kuolen? Ja mää en vaan sit muista tätä elämää?"

Näin. Möröt selätetty tältä illalta, seuraavana sielunkevyt vaellusaihe. Väsynyt äiti -vastaus: "Emmää tiiä, sää voit pohtia sitä nyt siinä sängyssä. Hyvää yötä."