Lupauksia Ankkalinnasta

Lupausten muodonmuutokset

Olen aina ollut vakaasti sitä mieltä, että lupaukset on pidettävä. Hyvä ohjenuora elämässä, mutta lasten kanssa erityisen tärkeä asia. Aina homma ei vain etene ihan niin, kuin on itse kaavaillut.

Mieleen muistuu eräs syksy, kun mahtipontisesti lupasin tytöille, että syyslomalla sitten hankitaan akvaario. Ja oikeasti aioin sen hankkia. Kunnes syysloma koitti, ja sen vietimme sairaalassa pienemmän neidin infektion vuoksi.

Siitä se ajatus sitten lähti, sairastaminen jatkui kevääseen asti. Ei ihan tullut mieleen akvaario, eikä oikeastaan mikään muukaan asia kuin päivästä toiseen selviytyminen.

Jo elokuussa hankittu akvaario nökötti alakerrassa tyhjänä lähes kaksi vuotta. Siellä se ilkkui kerta toisensa jälkeen ohimennessä: "lupausten rikkoja!"

Meillä ei vieläkään ole kaloja. Mutta siinä vaiheessa kun puheet kissasta alkoivat olla viikottaisia, minulle iski paniikki ja jotain oli keksittävä. Niinpä lähdin gerbiililinjalle. Ne pysyvät boksissaan, eivätkä raavi huonekalujani. Minulla on oma reviiri ja niillä omansa. Täydellisiä lemmikkejä.

Yllättäen tytöt hyväksyivät kalojen vaihtumisen gerbiileihin, ja vihdoin ja viimein rikottujen lupausten monumentti alias akvaario sai täytettä. Se sai kunnian toimia terraariona. Vielä kun löytyi toinen samanlainen lisätilaksi, oli gerbiileillä tilaa temmeltää.

Ja minä pidin kuin pidinkin lupaukseni, tosin vähän eri muodossaan kuin olin alun perin ajatellut.

Hei! Mä olen kala! Eikun gerbiili...

Haaveilijan haasteet

Ruokapöydässä tai auton ratissa sattuu joskus, että äiti vaipuu omiin ajatuksiin. Minä olen niitä ihmisiä, jotka välillä vain tuijottavat kaukaisuuteen, eivätkä näe ja kuule ympärillä olevia ihmisiä. Sellaista minimaalista aivojen lepuutusta kesken päivän.

Teinivuosina ystäväni nimittivät näitä henkisiä häviämisiä Ankkalinnan vierailuiksi. Kun havahduin ajatuksistani, ystävät kysäisivät: "Kävitkö taas Ankkalinnassa?" Ja kävinhän minä, olin aivan jossain muualla kuin siellä, missä pitäisi.

Kahden tyttösen kanssa tämä on ollut kohtuullisen ongelmallista. Neitokaisilla on pettämätön vaisto kysyä jotakin hyvin kriittistä silloin, kun minä olen ajatuksissani. "Saanksmä jälkkäriä?" "Mennäänkö Särkänniemeen viikonloppuna?" "Otetaanko kissa?"

Ja kun havahdun taas Ankkalinnan reissuiltani, saan vastaani kaksi raivotarta, koska "SÄÄ LUPASIT!" Haaveilevan äidin hajamieliset ynähdykset kun tulkitaan poikkeuksetta myöntäviksi. Nyt olemme päässeet yhteisymmärykseen siitä, että äiti on täyttä ymmärrystä vailla näissä tilanteissa, eikä näitä lupauksia tarvitse lunastaa.

Nykyään tulevatkin teinivuodet mieleen, kun neitokaiset kiljahtelevat auton takapenkiltä tasaisin väliajoin: "Ootko sää äiti Ankkalinnassa?!" Juu, olinhan minä, mutta enää en todellakaan  ole.

Katotaan nyt

Oma lukunsa ovat lupaukset, jotka on jankuttamalla saatu herutettua kiireiseltä vanhemmalta. Minulla kun on tapana tokaista "katotaan nyt" silloin, kun en itsekään oikein tiedä, mitä mieltä kysymyksestä olen, eikä ole aikaa miettiä asiaa juuri silloin. Tämä on lasten mielestä EHDOTON lupaus.

Siinä kun yrität hoitaa työasiaa, lääkäriasiaa, lasten kaveriasiaa ja mahdollisesti vielä suunnitella loppuviikon aikatauluja, perässä mankuva saankovoikojooko sekoittaa kyllä tämän äidin ajatukset lopullisesti.

Ennen lapsia ajattelin kyllä olla todella jämäkkä ja looginen äiti. Ainakin minun kohdallani kuitenkin pätee se, että kaikista periaatteellisin äiti on ennen lastensa syntymää. Pyrkimys periaatteellisuuteen ja loogisuuteen edelleen on, mutta kyllä tuo arki karistaa ne kaikkein ylevimmät periaatteet aika sukkelaan.