Silmittelyä ja seurailua
Kaksi päivää yläkouluopeilua takana. Uuden esimieheni oivaa ohjetta noudattaen olen pääosin silmitellyt ja seuraillut. Tehnyt lukkaria ja kysellyt. Kävellyt käytävillä ja kopioinut. Muutamia huomioitakin on tullut tehtyä tämän kaiken silmittelyn lomassa.
Oppilaat on isoja. Kyllähän minä tiesin, että ne jatkaa kasvuaan, mutta voi jumankekka kun ne on isoja. Ja ne pursuaa hormoneita, hajuvesiä, energiaa ja omaa egoaan. Tänään huomasin portaissa kävellessäni miettiväni, että pelkoa ei tule missään tilanteessa näyttää täällä. Vähän kuin susilauman keskellä olisi. Jos ne tajuaa mun olevan saalis, ne syö mut. Elävältä.
Minun täytyy myöntää, että vähän kyllä vielä arkailen. Huomaamattani luikin sivuun, kun iso teinilauma jyristää kohti. Olen vielä vähän shokkitilassa. Ensin olin omassa pienessä lintukodossani omassa tutussa työpaikassani. Tai, no. Kotona sairastamassa. Mutta ajatus siitä, että olen töissä siinä vanhassa tutussa paikassa. Ja nyt ihmettelen, että onkohan koulun käytävät liian pienet näiden aikuisenalkujen asteltavaksi, kun opelle ei tahdo tilaa riittää.
Ensi viikolla teen muistiinpanoja. Seuraan muiden opettajien tottuneita sukelluksia teinilauman syvyyksiin. Ne tekee sen niin sulavasti ja tyylikkäästi. Sillain minäkin tein siellä alakoululla pikkumukuloiden meressä, kun niitä tuli joka puolelta. Nyt täytyy vähän hioa tekniikkaa. Kuinka uida vastavirtaa teinilauman keskellä.
Tuttujakin siellä onneksi on näkynyt. Ne keväällä hyvästellyt kutoset, nyt hieman pidempinä, hieman reteempinä. Mutta aivan yhtä ihanina. Ja ne edelliskevään kutoset, jotka ovat nyt kasilla. Ja ne sitä edellisen kevään kutoset, jotka ovat jo niin isoja,että ei voi muuta kuin äimistellä. Mitä ihmettä on tapahtunut?
Sitten siellä on niitä, jotka mulkaisevat kerran, ja tajuavat, että TUO on täällä. Ne, joiden kanssa tuli vietettyä laatuaikaa. Juteltua oikeasta ja väärästä, muun muassa. Ymmärrän, heillekin tämä on shokki. Annan heille aikaa.
Työkaverit ovat mukavia ja ymmärtäväisiä. Ihan helppo ei ole hypätä kesken lukukauden uuteen kouluun eri luokka-asteille. Helpottavaa on, että minulle annetaan aikaa totuttautua. Vaikka monet asiat ovat erilailla opehuoneen keskusteluissa, löytyy sieltä samojakin teemoja. Vaikkapa opettamisen kaipuu. Että ehtisi panostaa opetukseen, eikä paperitöihin, raportointiin tai palavereihin.
Ensi viikolla minä lähden sitten uudenkarhean lukkarini kanssa seikkailemaan luokasta toiseen. Tutustumaan paremmin opettajiin sekä oppilaisiin. Ja uskon,että totun pikkuhiljaa siihen, että jutellessani oppilaalle minä en enää katso alaspäin, vaan omalle tasolleni tai niska kenossa ylöspäin. Vitsit, kun ne on isoja.
Oppilaat on isoja. Kyllähän minä tiesin, että ne jatkaa kasvuaan, mutta voi jumankekka kun ne on isoja. Ja ne pursuaa hormoneita, hajuvesiä, energiaa ja omaa egoaan. Tänään huomasin portaissa kävellessäni miettiväni, että pelkoa ei tule missään tilanteessa näyttää täällä. Vähän kuin susilauman keskellä olisi. Jos ne tajuaa mun olevan saalis, ne syö mut. Elävältä.
Minun täytyy myöntää, että vähän kyllä vielä arkailen. Huomaamattani luikin sivuun, kun iso teinilauma jyristää kohti. Olen vielä vähän shokkitilassa. Ensin olin omassa pienessä lintukodossani omassa tutussa työpaikassani. Tai, no. Kotona sairastamassa. Mutta ajatus siitä, että olen töissä siinä vanhassa tutussa paikassa. Ja nyt ihmettelen, että onkohan koulun käytävät liian pienet näiden aikuisenalkujen asteltavaksi, kun opelle ei tahdo tilaa riittää.
Ensi viikolla teen muistiinpanoja. Seuraan muiden opettajien tottuneita sukelluksia teinilauman syvyyksiin. Ne tekee sen niin sulavasti ja tyylikkäästi. Sillain minäkin tein siellä alakoululla pikkumukuloiden meressä, kun niitä tuli joka puolelta. Nyt täytyy vähän hioa tekniikkaa. Kuinka uida vastavirtaa teinilauman keskellä.
Tuttujakin siellä onneksi on näkynyt. Ne keväällä hyvästellyt kutoset, nyt hieman pidempinä, hieman reteempinä. Mutta aivan yhtä ihanina. Ja ne edelliskevään kutoset, jotka ovat nyt kasilla. Ja ne sitä edellisen kevään kutoset, jotka ovat jo niin isoja,että ei voi muuta kuin äimistellä. Mitä ihmettä on tapahtunut?
Sitten siellä on niitä, jotka mulkaisevat kerran, ja tajuavat, että TUO on täällä. Ne, joiden kanssa tuli vietettyä laatuaikaa. Juteltua oikeasta ja väärästä, muun muassa. Ymmärrän, heillekin tämä on shokki. Annan heille aikaa.
Työkaverit ovat mukavia ja ymmärtäväisiä. Ihan helppo ei ole hypätä kesken lukukauden uuteen kouluun eri luokka-asteille. Helpottavaa on, että minulle annetaan aikaa totuttautua. Vaikka monet asiat ovat erilailla opehuoneen keskusteluissa, löytyy sieltä samojakin teemoja. Vaikkapa opettamisen kaipuu. Että ehtisi panostaa opetukseen, eikä paperitöihin, raportointiin tai palavereihin.
Ensi viikolla minä lähden sitten uudenkarhean lukkarini kanssa seikkailemaan luokasta toiseen. Tutustumaan paremmin opettajiin sekä oppilaisiin. Ja uskon,että totun pikkuhiljaa siihen, että jutellessani oppilaalle minä en enää katso alaspäin, vaan omalle tasolleni tai niska kenossa ylöspäin. Vitsit, kun ne on isoja.
Kommentit
Lähetä kommentti