Ei ihan vahvinta suoritustasoa

Tämä viikko ei ole ollut mun vahvimpia. Ei sitten kyllä yhtään. Maanantaina pudotin puoli tiuta kananmunia lattialle reippaan sadattelun säestämänä. Ja koska alin laatikko, jossa säilytetään kauhoja ja muita vastaavia, oli jäänyt auki, sai myös se munakuorrutteen. Kananmuna on raivostuttava siivottava, kun se venyy ja vanuu kaikkialle. Sain siivouksen tiimellyksessä sen leviämään myös matolle. Sinänsä hyvä suoritus.

Tiistaina vein tyttöjä muodostelmaluistelutreeneihin kolmenkymmenen kilometrin päähän. Mies oli järjestelmällisesti laittanut valmiiksi eteiseen kaikki treenikamat odottamaan sitä, että meikäläinen nappaa kakarat ja kamat kainaloon töiden jälkeen. Hallin pihassa ehdin hekumoida, kuinka ajoissa oltiin ja kuinka sujuvasti oli siirtymä tapahtunut. Mun Amperassakin oli vielä vähän sähköä jäljellä maltillisen kaasujalan ansiosta. Noin kolmen sekunnin omahyväisen hymistelyn jälkeen huomasin, että takaluukussa ei ole mitään. Miehen järjestelmällisesti laittamat luistelulaukut nököttivät edelleen ihanan järjestelmällisesti eteisessä. 

Hetken siinä tuijotin takaluukkua ja nikottelin. Nopea vilkaisu kelloon kertoi, että tytöt voisivat ehtiä lähes ajoissa jäälle, jos lähden välittömästi takaisin. Tytöt hallille lämppäämään ja meikäläinen takaisin ratin taakse. Nopea soitto äidille, josko sattuisivat isän kanssa olemaan meidän kodin lähettyvillä ja ehtisivät tuoda laukkuja lähemmäksi. No, olihan ne, ja ehtiväthän ne. Siunatut vanhemmat! Yhteispelillä ja kohtuullisen raskaalla kaasujalalla saatiin tytöt jäälle vain kymmenen minuuttia myöhässä.

Tämän pikkulapsuksen takia sain sitten ajella 60 kilometrin sijaan 120 kilometriä. Mitäpä sitä muuta tekisi arki-iltana. Ja ei muuten ollut sähköä jäljellä yhtään mitään Amperassa, kun hurautin toistamiseen hallin pihaan. 

Keskiviikkona edessä vanhemman neidin käsityökerho, jonne tarvitaan eväät ja vesipullo. Pienemmällä retki lähikirkon kellariin ja taskulamppu tarvittiin mukaan. Iltapäivästä taas muokkatreenit ja tyttöjen yksinluistelusta muodostelmaluisteluun siirtymisen vuoksi ihana aikataulullinen hirvitys: jäätreeneistä jatko tukka putkella toiselle hallille kuusiveen TaeKwon-Do -treeneihin. 

Mä muistin eväät ja vesipullon. Mä muistin taskulampun. Mies kantoi treenilaukut takaluukkuun valmiiksi, ihan vain varmuuden vuoksi. Mä muistin treenieväät lapsille (tosin mies oli jo pakannut ne valmiiksi jääkaappiin, mutta mä muistin ottaa ne sieltä). Mä muistin kuusiveen TaeKwon-Do -puvun. Toki vyö pääsi unohtumaan, mutta viime viikolla unohtunut treenikortti oli mukana. Eli periaatteessa lähes unohtamaton päivä. 

Tänään mä en ole unohtanut mitään. Tai ainakaan ei ole tullut mun tietoisuuteen, jos jotakin olenkin. 

Tiistaina lääkäri soitti veriarvoista. Varastorauta, eli ferritiini on kolmen kuukauden ansiokkaan rautalisän syömisen jälkeen laskenut kymmenen pykälää. Hemoglobiinissakin havaittavissa notkahdusta. Tosi jee. Olen kuullut puhuttavan, että kun ferritiiniarvo alkaa hiljalleen nousta elimistössä ja rauta imeytyä, olo on kuin joku olisi laittanut valot päälle. No, mä vedän pimeillä vielä. Yritän taas uutta kikkaa rautalisän imeytymisen parantamiseksi. Olisi ihan kiva, ettei väsyttäisi ihan koko aikaa. Kun on kevät ja kaikki. Ja kun mä rakastan kevättä.