Karvakorvien pelastusoperaatio

Helmikuussa vaihdoin kolmipäiväiseen työviikkoon. Maanantait ja tiistait on pyhitetty levolle ja itsensä kuntouttamiselle. Ihanaa. Ei tarvitse yrittää sinnitellä, kun ei jaksa. Voi käydä uimassa tai kävelyllä. Nukkua pitkät päiväunet. Jospa joskus saisin kehoni taas jotakuinkin kuosiin tämän kahden vuoden helvetin jälkeen. 

Tämän päivän suunnitelma oli käydä hierojalla. Olen siitä onnekas, että naapurissa tekee töitä äärettömän pätevä hieroja, joka saa auki pahimmatkin jumit. Mikä sen ihanampaa kuin kipittää verkkareissa naapuriin ja palata kotiin lihakset vetreinä. En myöhästynyt kuin kolme minuuttia, kun kymppiveen hukkuneet aurinkolasit poikivat kohtuullisen kokoisen kriisin. Meidän perheen naiset osaa ottaa kaiken irti pienistä vastoinkäymisistä. 

Hieronnan jälkeen ajattelin syödä ja nukkua pitkät päikkärit. Ihanan rentoa. Piti vain nopeasti tarkistaa, että kanit ovat aitauksessaan hyvinvoivina. En nimittäin löytänyt niitä illasta mistään. Niillä on tapana piiloutua välillä niin, että tuntuvat olevan kadonneet tästä universumista täysin. Tämä mystinen häviäminen tapahtuu yleensä aina iltaisin niin, että pimeässä etsiminen on ihan mahdotonta. Siinä ei auta muu kuin odottaa aamuun. Yleensä aamulla tyypit sitten hengailevat tyytyväisenä ruokakipon vieressä ihan kasuaalisti. Ihan kuin olisivat aina siinä olleet. Että turhaan huolehdit urpo, kyllä me täällä ollaan oltu. 

Tämän päivän aamukriisien aikana ehdin kurkistaa ikkunasta aitaukseen, eikä kaneja edelleenkään näkynyt. Ruokakuppi oli koskematon ja aitaus tyhjää täynnä. Tämä oli jo varsin ennenkuulumatonta ja huolestuttavaa, koska pelletit on aikamoista herkkua. Päätin vielä odottaa hieronnan ajan ja mennä sitten tutkimaan tarkemmin, jos senkään jälkeen ei karvakorvia näkyisi. 

Hieronnan jälkeen kurkkasin ikkunasta, eikä edelleenkään näkynyt edes nenänpäätä.  Nyt aloin olla jo huolissani. Ei auttanut muu, kuin lähteä selvittämään kadonneiden ikäneitojemme tapausta. 

Kanimme Inari ja Ivalo asuvat ulkona aika suuressa aitauksessa, missä niillä on monenlaista puuhaa. Kesäisin näiden neitien ehdoton lempipuuha on kaivaminen. Ne ovatkin onnistuneet kaivamaan maan alle oikein hienon luolan, missä on niiden mielestä ihan parasta olla. 

Aluksi yritin tukkia luolan suuta, kun pelkäsin romahdusvaaraa, mutta aina ne onnistuivat löytämään uuden sisäänkäynnin. Lopulta luovutin ja keskityin vahvistamaan luolan niin, että romahdusvaaraa ei ole. Luolan kattona on kuormalava ja reunoilla kiveä tai kalliota. Myös suuaukon ympärillä on kiviä tukemassa, joten luola on vaikuttanut hyvinkin pätevältä pesältä. Pakovarma ja kestävä. 

Mennessäni aitaukseen ei kaneista näkynyt korvankärkeäkään. Aikani ihmettelin, kunnes tajusin kurkata luolan suuaukkoa. Suuaukko oli muuten ihan hyvä, mutta kevään vaihtelevat kelit olivat onnistuneet jäädyttämään suuaukon umpeen. Sen jälkeen ei ollut vaikea päätellä, missä kanit olivat. Siellä ne olivat maan alla pakovarmaksi tekemässäni luolassa. Eipä tullut mieleen tämä vaihtoehto. 

Siinä sitten seisoskelin tyhjässä aitauksessa miettien, miten auttaa kaneja pakenemaan pakovarmasta luolasta. Umpijäisen luolan suun hakkaaminen ei houkuttanut, koska jää on.. No, jäätä. Kuumalla vedelläkään sitä ei uskalla sulattaa, ettei vahingossa tee kanikeittoa. Toki oli myös mahdollisuus, että kanit olisivat ehtineet heittää henkensä maanalaisessa ansassaan. Karmeaa. 

Aitauksen etureuna on kiinni omin pikku kätösin rakentamassani pienessä kivimuurissa, mikä sopivasti estää luolan laajenemisen ja pakenemisen. Muistin, että joskus olin huomannut, että yhdessä kohtaa kivien reunan yläpuolelta näkyi hieman luolan sisään. Verkkoaita ulottui kivimuurin alareunaan, mutta kanit olivat reippaina tyttöinä poistaneet kaiken maan kivien takaa. Kesäisin sieltä sitten kaksi kuonoa kerjäsi rikkaruohoja syötäväksi, kun touhusin viereisessä kukkapenkissä. 

Lähdin kaivamaan kivimuuria esiin. Muutamien lumilapiollisten jälkeen sainkin kaksi tuttua nenänpäätä näkyviin. Helpotus oli huomata, että nenänpäät vielä liikkuivat. Työnsin kolosta muutaman kuivatun heinätupon, ja maan alta alkoi kuulua välitön rouskutus. Kanin suolistohan on sellainen, että jo muutaman tunnin paasto voi aiheuttaa kipukierteen, mikä vie lopulta hengen. Siksi tajusin, että nyt on kiire. 

Lumen alta paljastui nälkäinen Ivalo. 

Ajatuksena oli kaivaa kivet pois niin pitkälle, että saadaan kaninmentävä kolo verkkoaidan alareunan alle. Mukavaa pientä puuhastelua hieronnan jälkeen. Jäiset kivet eivät ole helpoin nosteltava. Kun vihdoin sain kolon riittävän suureksi ja kaneille tien vapauteen, nuo aivottomat perkeleet eivät tajunneet ollenkaan väylän tarkoitusta. Siinä minä makaan mahallani hangessa ja maanittelen kahta karvakorvaa tulemaan aidan ali. 

Muistelin sitä yhtäkin kesää, kun nuo samaiset sankarit olivat saaneet kaivettua neulansilmän kokoisen kolon yhteen aitauksen nurkkaan, eikä niillä ollut minkäänlaista ongelmaa pusertaa itseänsä läpi vapauteen siitä perhanan pienestä kolosta. Nyt kun kaivan hiki hatussa moottoritien levyistä kulkuväylää näillä prinsessoille, eivät he tajua ollenkaan ideaa. Työnsivät vain naamaa ristikkoon ja ihmettelivät, mitä se nainen siellä huiskii kättä verkon alla. 

Lopulta hoksasin hakea ruokakipon ja näyttää oikeaa tietä pitämällä pellettiä kädessä. Sinnikkään lepertelyn, tökkimisen ja heilumisen jälkeen Ivalo tajusi idean ja sujahti aidan ali kuin tyhjää vain. Ivalon esimerkkiä noudattaen Inari vilahti perässä kuin varjo. Nyt piti saada tyypit vielä aitaukseen. 

Otin ruokakipon ja ajattelin houkutella kanit sen avulla aitaukseen. Nälkä kun varmasti oli kova. 

Idea toimi, Ivalo lähti välittömästi kupin perään. Minä peruutin muutaman askeleen ja Ivalo loikki perässä. Enää muutama askel aidan viertä, niin pääsisin rappusten yläpäässä olevalle ovelle. 

Liikaa olisi pyydetty, että homma olisi mennyt kerrasta. Viimeisen takaperin otetun askeleen onnistuin sijoittamaan rappusten viereen ja jalka hupsahti nivusta myöden hankeen. Lensin selälleni rappusille ja käsien heilahtaessa ylöspäin pelletit lensivät iloisessa kaaressa pitkin hankea. Ivalo säikähti ja sujahti salamannopeasti takaisin luolaan. Sen aidan alitse, minkä alta oli niin hemmetin vaikea tulla ulospäin. Ja koska Ivalo on se pääjehu, Inari seurasi pääjehua takaisin vankeuteen. 

Minä kiroilen, konttaan ja keräilen pellettejä, jotta saisin houkuteltua vellihousut takaisin luolasta. Taas mahallaan makaamista ja maanittelua. Tällä kertaa aidan ali tuleminen sujui jo vähän nopeammin. Nyt päätin, etten ota enää mitään riskejä ja nappasin Ivalon syliin. Peruutin aidan viertä ja onnistuin astumaan tarkalleen siihen edellisen pyllähdyksen aiheuttamaan koloon. Taas oltiin selällään, nyt potkiva kani sylissä. Kaniparat taisivat ajatella, että kylläpä tuo naikkonen nauttii lumessa piehtaroinnista. 

Taas kiroillen keräsin luuni ja konttasin hangesta rappusten yläpäähän. Ivalo oli siinä vaiheessa luovuttanut ja nökötti alistuneena sylissä. Nousin ylös ja vapautin kanin aitaukseen. Kiitokseksi vapautuksesta Ivalo sinkautti kuraiset jalkansa taaksepäin ja lätsäytti kunnon kuraroiskeen naamalleni. 

Inari seurasi uskollisesti laumanjohtajaansa ja loikki ihan itse aitaukseen. Kumarruin lepertämään kehuja Inarille, jolloin myös hän räväytti kuraiset takatassunsa takakenoon ja viimeisteli siskonsa aloittaman kurakuorrutuksen naamassani. 

Nyt kanit loikkivat iloisina pellettikipolta heinäkasalle ja vaikuttavat oikein hyvinvoivilta. Minä katselen sinisenkirjavaa koipeani ja mietin, miksi helvetissä meillä on eläimiä. Mutta joo. On ne ihan kivoja. Silloin kun eivät ole ansassa, piilossa, karkumatkalla tai muulla ihmeellisellä reissulla. 

Jotta tätä riemua riittäisi alati, ollaan me hankittu kissakin.