Digilätsähdys

 Koulujen digiloikka on todellisuutta. Enää ei käännellä hiirenkorvilla olevia opettajan oppaita, vaan näpytellään esiin digiopetusmateriaalit. Makupaloina oppitunteja maustamaan pelataan kahoottia sekä netin opetuspelejä tai katsotaan opetusvideoita. Kaikki suunnitelmat ovat läppärillä, kaikki vuorovaikutus käydään Wilman ja sähköpostin kautta. Kunnes ei käydäkään.

On päiviä, kun lennokkaan digiloikan sijaan opeparat kokevat järisyttävän digilätsähdyksen. Joka aamu he loikkaavat uskollisesti ja luottavaisina digimaailmaan. Levittävät kätensä ja luottavat siihen, että loikka kantaa. Niinhän se on tehnyt ennenkin. Kunnes tulee aamu, jolloin loikka ei kannakaan. Opeparat putoavat räpiköiden maahan, ihan kesken loikan. LÄTS! Wilma ei toimi. Nettiin ei pääse. Digimateriaalit eivät aukea. Läppäri ei löydä näyttötekniikkaa.  

Ope käy läpi kaikki digisurun viisi vaihetta. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. 

Ensin hän kieltää tapahtuneen ja yrittää raivokkaasti saada digimaailmaa alistumaan tahtoonsa. Kaikkihan sen tietävät, että digimaailma ei alistu ihmisen tahtoon. Siksipä ope saa hakata näppistä tuloksetta. Ei. Tule. Onnistumaan. Oppilaat odottavat ja ope hikoilee. 

Toisessa vaiheessa open valtaa viha. Hän alkaa sadatella joko mielessään tai hiljaa itsekseen, puhista ärsyyntyneenä. Yleensä tähän liittyy myös digilaitteiden uhkailua ja alatyylistä solvaamista.

 Kaupankäyntivaiheessa ope on yhyttänyt joko naapuriluokan kollegan ("Saisitko millään tämän laitteen toimimaan, mä voin katsoa sun luokkaa sillä aikaa?"), ottanut yhteyttä digivastaavaan ("Et millään ehtisi auttaa, kun olisi kaikki suunnitelmat koneella?") tai kääntynyt oppilaiden puoleen ("Tietääkö joku, mitä tämä tarkoittaa? Ootteko nähneet, että joku ope on joskus saanut tässä tilanteessa laitteen toimimaan?"). Joskus harvoin käy niin, että tässä vaiheessa joku mystinen onnenkantamoinen tuo avun, ja laitteet saadaan myötämielisiksi ja yhteistyöhön. Tämä kuitenkin on harvinaisempaa kuin lumi heinäkuussa. Ken sen kokee, kätkeköön sen sydämeensä ja tutkiskelkoon sitä. Ei nimittäin tapahdu ihan heti uusiksi. 

Yleensä kaupankäynti ei tuota tulosta, joten ope siirtyy digisurun seuraavaan vaiheeseen. Hän masentuu. Hän tuijottaa luokallista oppilaitaan ja miettii kaikkia niitä ihania suunnitelmia, joita hän on sinne läppärin uumeniin varastoinut. Kaikkia niitä upeita digimateriaaleja, jotka olisivat olleet täydellisiä juuri tähän tuntiin. Kaikki se niin lähellä siellä läppärin kannen alla, mutta kuitenkin ulottumattomissa. Vähemmästäkin masentaa. 

Siinä surkeudessaan ope yleensä silmäilee luokkaansa ja tajuaa, että ei auta jäädä tuleen makaamaan. Silkohapset räpyttelevät silmiään ja katselevat tiedonjanoisina takaisin (Lue: räpläävät kännykkäänsä pulpetin alla, juttelevat kaverin kanssa tai ovat muuten vain seonneet struktuurin puutteesta.) Ope hyväksyy tilanteen ja alkaa hahmotella jotakin muuta niiden lennokkaiden suunnitelmien tilalle, mitä on siellä ihanassa digieuforiassa koonnut. Tässä vaiheessa on yleensä sellainen puolisen tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä, jos mennään perinteisellä 45 minuutin oppitunnilla. Opettaja pistää töpinäksi ja nappaa taulutussin käteensä. Nyt jumankauta opetellaan edes jotakin. Ja silloin opettaja on vihdoin päässyt hyväksymisen satamaan epätoivon aallokosta. Onnea hänelle. Ja jaxuhalit, koska hän tulee käymään tämän prosessin läpi viimeistään seuraavalla viikolla. 

Tänään koin yhden elämäni suurimmista digilätsähdyksistä. Mikään ei onnistunut, ei sitten yhtään mikään. Digihelvetti antoi merkkejä jo eilen, kun viimeisen oppitunnin jälkeen huomasin näyttöni tekstien pienentyneen dramaattisesti. Ikänäkö on kyllä jo antanut ensimerkkinsä, mutta ainakaan vielä se ei ole pahentunut minuuteissa, joten osasin epäillä syyksi jotain digitaalista salaliittoa. Painelin ja suurentelin, mutta onnistuin saamaan tekstit normaalin kokoiseksi vain välilehti kerrallaan. Lisäksi yrittäessäni merkitä Wilmaan viimeisimmät merkinnät, kieltäytyi ohjelma avaamasta yhtään mitään valikkoa. Digisurun vaiheet läpikäytyäni laitoin läppärin laukkuun ja poistuin paikalta hartiat lysyssä. Merkinnät täytyi tehdä myöhemmin. 

Läppärini on ollut muutenkin vielä lomamoodissa, koska yrityksistä huolimatta hän ei ole vielä jaksanut kirjautua koulun omaan verkkoon. Toki työhön palaaminen loman jälkeen on kaikille kovin shokeeraava kokemus, mutta rajansa kaikella. Olen joutunut operoimaan alueen avoimen verkon avulla, mikä sulkee pois kaikki langattomat yhdistämiset näyttötekniikkaan. Tämä ei toki kovasti ole lannistanut, sillä eipä minulla ole luokkaakaan, jossa tällaista yhdistelyä harrastaa. Eilen tämä kuitenkin pisti lievästi harmittamaan, kun lupasin sijaistaa poissaolevaa kieltenopea yläkoulun puolella. Onneksi oli kollega, joka tökkäsi HDMI-kaapelin koneeseeni kiinni.  

Mutta joo, tänään kun yritin päivän aluksi päästä nettiin alueen avoimen verkon kautta, tulikin seinä vastaan. Verkko vaatii hyväksymään käyttöehdot, mikä vaatii käyttöehtosivun lataamisen. Pitää päästä sinne laittamaan se ruksi. Läppärini kauniisti ilmoittaa, että eipä onnistu, kun ei ole nettiä. ARGH. Enpä lannistunut täysin tästäkään, vaan päätin jakaa oman kännykkäni netin. Sitä yrittäessäni tajusin, että eipä kännykkäni netti toimi uudenkarheassa rakennuksessa, koska tiiviiksi on talo rakennettu. Kännykin oli liitetty avoimen netin palveluihin, eikä sitä saanut jaettua kännykän kautta. Äh. Läppäri pois pelistä tämän päivän. Ja se asioista tietävä tyyppi pois loppuviikon. Otin padin hyppysiini ja yritin taikoa uudet suunnitelmat ilmasta oppilailleni. 

Mieleeni juolahti se oikein kiva sivusto, jossa pystyy tekemään mukavia nettitehtäviä. Jaha, sillä mennään. Näppäilin osoitteen ja lähdin käymään oppilaan kanssa aiheeseen sopivia asioita läpi pelien kautta. Lopputunti meni mukavasti. Siitä rohkaistuneena päätin ottaa myös seuraavalle tunnille padipelit loppukevennykseksi, kun läppärille kootut suunnitelmat eivät toteutuneet. Katsoin valmiiksi sopivat pelit ja taputtelin itseäni olalle onnistuneesta ja nopeasta ongelmanratkaisusta sekä mukautumiskyvystä. Lukemisen ja kirjoittamisen jälkeen otin polleana padin esiin ja lupailin oppilaille tosi kivoja pelejä. Nähtävästi olin vähän liiankin pollea, koska jonkinsorttinen digimonsteri oli päättänyt käydä vähän laskemassa intoa pyyhkimällä pelisivuston yläpalkin häviksiin. Sen kohdan, mistä pystyi valikoimaan ja hakemaan erilaisia pelejä. Minun ymmärryskykyni mukaan tällaista ei vain voi tapahtua, joten hetken tuijotin typertyneenä ja tökin sormella kohtaa, jossa yläpalkin olisi pitänyt olla. En tajua vieläkään, mutta pelit jäi pelaamatta. ARGH. 

Seuraava tunti oli samanaikaisopetusta englannin tunnilla. Kieltenopeille digimateriaalit ovat elinehto ääntämisen ja kuuntelemisen kannalta, joten erityisen tärkeää olisi löytää läppärin ja esitystekniikan välille yhteinen sävel. Se on kyllä joskus todella vaikeaa. 

Oletteko joskus käyneet ratsastamassa? Hevosten kanssa ei ole ollenkaan samantekevää, kuka kävelee kenenkin takana, koska kaikki eivät vain tule toimeen keskenään. Laumat ja lauman sisäiset dynamiikat vaikuttavat. Jos epäsopivat laitetaan peräkkäin, voi hepoille tulla hallitsematon himo hieman potkaista tai puraista. Eikä mistään tule mitään. Läppärit ja esitystekniikka ovat vähän samanlaisia. Toiset tuntuvat toimivan yhdessä kuin unelma, ja toiset taas eivät halua yhteyttä sitten niin millään. Ja kun elämme kouluarkeamme sellaisessa ihanuudessa, jossa kenelläkään ei ole omaa luokkaa ja kaikki pääsevät kiertämään tilasta toiseen, pääsemme hyvässä lykyssä testaamaan teknisten laitteidemme laumasopivuutta tunnista toiseen uudelleen ja uudelleen. 

Enkun tunnin alussa huomasimme, että meidän laitteemme eivät kuuluneet tämän luokan älytaulun laumaan. Tai älytaulu oli epäkunnossa, koomassa tai mökötti. Taulu kertoi meille, että "kehoite vanhentunut" ja kieltäytyi reagoimasta meihin. Meidän digikielemme on sen verran alkeistasolla, että tämä ei kertonut meille yhtään mitään. 

Pikaisen digisuruprosessin kieltämis- ja vihavaiheen jälkeen minä pinkaisin hakemaan kaupankäyntikaveria mukaan projektiin. Tavoitteena oli löytää luokassa eniten oleva opettaja, joka voisi ehkä kertoa, mitä tämä tarkoittaa. Häntä en löytänyt, joten takerruin apulaisrehtoriin ja sain hänet mukaani luokkaan. 

Hänkään ei puhunut digiä, mutta lähti rohkeasti kokeilemaan sammuta-käynnistä -taktiikkaa. Tähän projektiin ennätti luokassa eniten operoiva opettajakin. Siinä sitten neljä humanistia jännittyneenä seurasi, mitä taululle ehkä ilmestyisi. Minä kokeilin välillä asiantuntevasti työntää HDMI-kaapelia hieman syvemmälle pistokkeeseen. Hetken kuluttua jotain tapahtui, ja kuva tuli esiin. Jopa äänikin. Olimme ylpeitä. Kyllä neljä humanistia pystyy ihmetekoihin. Seuraava projektimme on veden muuttaminen viiniksi. 

Ylpeys käy kuitenkin lankeemuksen edellä, niin kuin aina. Kollega oli vähän liian itsevarma ja meni nostamaan läppäriä kesken työskentelyn. Läppäri ei pitänyt siitä, ja kostoksi lopetti yhteistyön älytaulun kanssa. Vain puoliksi, hävittämällä äänen. Olisi pitänyt olla kiitollinen kuvasta. Mutta kiittämättömät humanistit menivät kokeilemaan sammuta-käynnistä -taktiikkaa ja saivat myös kuvan häviämään. Ihan oikein humanisteille. Lopputunti vedettiin ilman kuvaa ja ääntä, välillä saatiin ihailla "kehoite vanhentunut" -viestiä. Silmiä hivelevä näky. Siinä vaiheessa, kun viimeiset viisi oppilasta olivat poistumassa luokasta tunnin lopuksi, kuva palasi taululle kuin kertoakseen läppärin olevan niskan päällä. 

Ihana digiloikka, ihana digilätsähdys. Varaan huomiseksi monta vihkoa.